There might be no tomorrow

Menneen viikon tapahtumat ovat saaneet minut, ja luulen että monen muunkin, ajattelemaan elämän epävarmuutta. Koskaan et voi tietää, milloin elät viimeistä päivääsi. Armoa ei anneta, vaikka sinulla olisi vielä koko elämä edessäsi. Niin moni elämä päättyy aivan liian aikaisin. Maailma on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen. Jokainen hetki on siis elettävä niin kuin se olisi viimeinen. Pelkäämättä, epäröimättä ja odottamatta. Live every moment as if it's your last.

Kuolema koskettaa aina. Riittää, että vain tiedät kuka on kyseessä. Sydäntä kouraisee ja kyyneleet kohoavat silmiin. En halua edes kuvitella sitä tuskaa, joka ottaa minut valtaansa kun joku omasta lähipiiristäni menehtyy. Miten sen asian kanssa oppii elämään? Ihmistä, joka oli ajatuksissa joka päivä, ei enää ole. Miten siitä selviää? Ja vaikka miten toivoisi, miten rukoilisi, hän ei palaa enää koskaan takaisin. Miten siitä voi päästä yli? Kuolema on niin pelottavan lopullista, ettei sitä edes osaa ymmärtää. Kukaan ei ansaitse sellaista kärsimystä, jonka läheisen poismeno jättää jälkeensä.

Kuolema ajaa myös ajattelemaan, mihin me kuoltuamme joudumme. Itse haluan uskoa, että on olemassa joku parempi paikka. Paikka, jossa elämä jatkuu. Paikka, jossa voi tuntea levollisuutta. Usko auttaa ja helpottaa elämää. Kuollessamme vaivumme vain kauniiseen, ikuiseen uneen. Siinä unessa me kaikki lopulta kohtaamme.

Lepää rauhassa, Jani

Toisista pääsee irti, joihinkin jää roikkumaan

Voi voi, miten pitkä aika viime postauksesta onkaan kulunut! Mulla ei yksinkertaisesti vain ole aikaa edes käynnistää tietokonetta. Arkipäivät kuluvat koulun ja harrastusten parissa, kaiken mahdollisen vapaa-ajan pyrin hyödyntämään olemalla ystävien tai poikaystävän kanssa. Viikonloppuisin olen rättiväsynyt herättyäni joka aamu ennen kuutta, ja vain makaan sohvalla ja katson tv-sarjoja tai elokuvia. Nyt kun vihdoin olen selviytynyt nykyaikaan (saanut älypuhelimen), tietokoneen avaaminen päivittäin ei ole edes välttämätöntä. Nytkin makaan kotona jo toista päivää kuumeessa ja siksi mulla on mahdollisuus viimein julkaista uusi postaus.

Mistäköhän aloittaisin? Kuuden viikon aikana kaikennäköistä on ehtinyt tapahtua. Olen saanut todella hyviä ystäviä lukiostani. Olen täyttänyt viimein 16 vuotta; siitäkin on jo yli kuukausi. Ensimmäinen koeviikko tuli ja meni. Odotin sitä aika innoissani, onnistuin valmistautumaan kokeisiin hyvin ja nyt vain odottelen koenumeroita ja kurssiarvosanoja. Koeviikko osoittautui toisaalta todella raskaaksi, toisaalta koulupäivät päättyivät jo viimeistään yhdeltä ja kotiin pääsi aikaisin. Jokainen ilta kuitenkin kului seuraavan päivän kokeeseen kertaamalla ja nukkuminen jäi liian vähäiseksi. Nyt mulla on onneksi huomattavasti edellistä helpompi ja muutenkin kivempi jakso. Paljon kieliä, kuvista ja matikkaa, ainoa reaaliaine on historia. Lukemista ei siis koeviikkoa edeltäville päiville kerry kovinkaan paljoa. Kielet, joihin lasken mukaan myös äikän, sekä matikka ovat lempiaineitani, joten niiden opiskelu on mulle mieleistä ja osittain myös siksi helppoa.

Viimeisten viikkojen aikana olen oppinut rakastamaan syksyä. Vähitellen kylmenevää ilmaa lämmittävät luonnon kauniit, lämpimät värit. Punaisen ja keltaisen eri värisävyt värjäävät lehtipuut lumoavan kauniiksi. Värikkäät lehdet lentelevät tuulen mukana ja laskeutuvat maahan maalaten senkin ruskan värein. Sadekin on kaunista. Mieluiten sitä kuitenkin katsoo sisältä käsin. Eniten pidän bussimatkoista koulusta kotiin. Kuuntelen musiikkia ja ihailen kaunista syksyistä luontoa. Ennen syksy oli minulle vain jonkinlainen siirtymävaihe kesästä talveen, nyt se on minulle oma, ainutlaatuinen vuodenaikansa. Ehkä keväänkin koittaessa opin pitämään loskasta ja jäisistä kaduista. (hmm...)

Syysloma koittaa kohta. Väkisinkin tulee ihmeteltyä, että mikä se sellainen kahden ylimääräisen vapaapäivän loma on? Aiemmin syysloma sentään kesti kokonaisen viikon. Joulukuussakin pääsemme ilmeisesti sitten 'itsenäisyyslomalle', kun itsenäisyyspäivän jälkeinen perjantaikin on vapaapäivä. No hyvä on, puhummehan me pääsiäislomastakin. Mutta se nyt on aina ollut vain pidennetty viikonloppu! Taidan järjestää mielenosoituksen viikonmittaisen syysloman puolesta.

Eihän sitä muita kuvankäsittelyohjelmia tarvita kuin Paint!

Jatkossa yritän saada kirjoitettua tänne joka viikonloppu edes jonkinnäköisen yhteenvedon kuluneesta viikosta ja senhetkisistä tunnelmista ja ajatuksista. Käytän vaikka kuvia tekstiä enemmän.


Inspiroivaa loppusyksyä kaikille! Eikö se ensilumi ennustettu jo ensi viikolle?

If it's not like the movies

Viimeisimmät päivät ovat olleet K-A-M-A-L-I-A! Arkisin olen rättiväsynyt, viikonloppuisin olen... no, rättiväsynyt. Edellispäivänä sain tiedon esiintymisestä, joka on tulevana keskiviikkona, siis ylihuomenna. Mun on säestettävä kahta eläkeikäistä laulajaa (no he olivat oikeasti ihan mukavia) ja opeteltava neljä täysin mulle tuntematonta kappaletta esiintymiskuntoon kolmessa päivässä. Voi herranjumala, nyt tajuan sen itsekin. Kolmessa päivässä. Normaalisti hion kappaleita valmiiksi useamman kuukauden. Jipii. Päälle puskeva stressi sai mut soittamaan pianoa eilenkin kahdeksan tuntia. Jep, melkeinpä siis koko hereilläoloaikani. Vielä kerran, jipii.

Mutta tuohan olikin vasta alkua! Tämä päivä oli yksinkertaisesti täydellinen katastrofi. Olin myöhästyä bussista, jonne matkalla ollessani huomasin unohtaneeni puhelimeni kotiin. Linja-auto näkyi jo, joten kännykkä sai sitten maata koko päivän sängylläni, minä en. Olin alustavasti sopinut järjestäväni esiintymisporukallemme harjoituspaikan kouluni juhlasalista ja kuinka ollakaan, minun oli määrä ilmoittaa toiselle heistä viestitse, onnistuuko järjestelyt niin. En tietenkään muistanut edes heidän sukunimiään, saati sitten puhelinnumeroja. Yritin urheasti saada puhelinnumeron käsiini tekstaamalla kaverini kännykästä isälleni, joka olisi ennen töihin lähtöä etsinyt tarvitsemani numeron puhelimeni saapuneista tekstiviesteistä. No, kaikki ei aina mene niin kuin elokuvissa...
Keskusteltuani lukion rehtorin kanssa sain varattua meille harjoitustilan koulultani puoli neljäksi, ja enää ei olisi tarvinnut kuin saada jollain tavalla lähetettyä siitä viesti laulajille. No, mikään ei mene niin kuin elokuvissa......
Kuten olen jo aikaisemmissa postauksissani kirjoittanut, olen todella allerginen maidolle ja todella tarkka siitä, että ruoassa, jota suuhuni ahdan, ei ole pisaraakaan maitoa. No, useimmiten minulle suunnattu ruoka on laitettu erilleen normaalia ruokavaliota noudattavasta ruoasta. Tälläkin kertaa kaukana muista ruoka-astioista oli pata, jonka kannessa luki 'maidoton'. Lisäksi ruoan ilmoitettiin sisältävän sianlihan sijasta kanaa. Ajattelin, että todennäköisesti nakkikastike, joka yleisellä tiskillä oli, olisi myös maidotonta. Niin oli ollut ennenkin. Varmistin asian vielä yhdeltä keittäjistä ja hän vakuutti nakkikastikkeen olevan maidotonta. Katsoin ruokalistasta vielä itse, että nakkikastikkeen perässä olivat kirjaimet M ja K, maidoton ja kananmunaton. Kauhoin kastiketta hyvillä mielin lautaselleni.
Syötyäni ruokaa muutaman haarukallisen suutani alkoi kutittaa epäilyttävästi. Vakuuttelin itselleni mielessäni, että kaikki oli hyvin, ruoka oli maidotonta, kehittelin taas oireilua oman pääni sisällä. Päätin kuitenkin omista vastusteluistani huolimatta käydä varmistamassa asian vielä kertaalleen keittiöstä. Keittiössä kohtasin naisen, jonka kanssa olin ensimmäisenäkin päivänä puhunut allergioistani ja hänen tiesin ymmärtävän tilanteeni täysin. Kysyin nakkikastikkeen maidottomuudesta ja hän vain pudisteli päätänsä, nakkikastikkeen valmistukseen oli käytetty laktoositonta kermaa. Se oli sanoin kuvailematon tunne. 'Aha, olenkin sitten saanut taas maitoa.' (M=munaton ja K:sta ei mulla ole harmainta aavistustakaan) Ensin tuli hysteria, sitten itku, sitten paniikki ja kiire terveydenhoitajalle. Suutani kutitti, mutta muita oireita en vielä tuntenut. Terkkarille päästyäni halusin vain adrenaliinia, ja äkkiä. Ei tilanteeni ollut vieläkään huonontunut, mutta tiesin sen huonontuvan. Halusin välttää hengenahdistuksen ja allergisen ihottuman. En halunnut palauttaa mieleeni enää yhtä ainoatakaan muistikuvaa puolentoista vuoden takaisista tapahtumista.
Sain adrenaliinini. Shokki meni melko nopeasti ohi. Ainoastaan adrenaliinin vaikutuksesta tärisin. Tuskin sain pidettyä vesilasia tutisevissa käsissäni. Pelkäsin oireiden palaavan vielä. Tunnin kuluttua aloin jo vähitellen uskoa selättäneeni allergisen reaktion jälleen. Kolmannenkin tunnin päästä kuitenkin tarkkailin itseäni vielä vainoharhaisesti. Luulen, että tarkkailen vielä huomennakin. Voin vain toivoa, että minua ei jossain vaiheessa päivää valtaa sama paniikki kuin viime kerralla valtasi.
    Saatuani ensiavun terveydenhoitaja soitti vanhemmilleni. Äitiä emme saaneet kiinni, isä ei päässyt minua millään hakemaan. Seuraavaksi minulle tuli mieleen soittaa poikaystävälleni, mutta mikä hänen puhelinnumeronsa mahtoikaan olla? Minulla kun ei edelleenkään ollut sitä kännykkää... Kokeilimme selvittää numeroa numeropalveluista, mutta niistä emme sitä käsiimme saaneet. Kaivelin muistiani ja muistin kuin muistinkin lopulta numeron ulkoa. Yksi niistä päivän harvoista (joten en jaksa edes riemuita) valopilkuista... Viimeinen ongelmani oli, että poikaystäväni ei voinut soittaa minulle perille päästyään, joten minun oli jollain tavalla arvioita oikea aika, jolloin lähteä häntä vastaan.

Pakko sanoa, että tällainen kokemus kyllä opettaa arvostamaan nykyajan tekniikkaa ja ties mitä! Miten sitä ennen vanhaan pärjättiin? Hatun nostot vaan niille. Seuraavalla kerralla, JOS unohdan puhelimen sängylleni, valitsen mieluummin kotiin palaamisen kuin kouluun lähdön!

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa

Lukion ensimmäiset kaksi päivää takana! En malta odottaa sitä, että pääsemme oppiaineissa kunnolla vauhtiin. Tämä päivä oli hieman puuduttavakin, sillä tunneilla ei muuta tapahtunut kuin että opettajat kirjoittivat istumajärjestyksiä ja kyselivät kesälomakuulumisia sekä käytiin läpi kurssin sisältöä ja mitä kyseinen oppiaine tutkii ja niin edelleen ja niin edelleen. Onneksi päivä oli myös lyhyt ja olin kotona jo puoli kolmelta; aikaisemmin kuin minään arkipäivänä viimeisen kolmen vuoden aikana! Eli vaikka aamut ovat kohdallani järjettömän aikaisia, päivät eivät kuitenkaan torstaita lukuun ottamatta ole pidempiä kuin peruskoulussa.

Jo rehtorin tervetulopuheen jälkeen sain tietää, että luokallani - tai oikeammin ryhmässäni - on sittenkin minulle ennestään tuttu tyttö, ja se jos mikä teki ensimmäisestä päivästä helpomman ja vähemmän jännittävän. Hehkutimme kilvan (mä taidan jatkaa sitä hehkuttamista vielä pitkään, oon niin innoissani) siitä, miten tyytyväisiä olemme lukiovalintaamme. Vaikka 30 kilometrin päässä sijaitseva Turku ei todellakaan ole minulle vieras kaupunki, on mahtavaa nousta aamulla linja-autoon pikkupitäjästämme ja 45 minuutin kuluttua seistä Turun keskustan aamuruuhkassa. Joka päivä. Vain jo se, että näet ympärilläsi enemmän kuin kymmenen ihmistä yhtä aikaa ulkona ollessasi, on valtava ero entiseen. Toiseksi, koulun loputtua voit vain kävellä vajaat kymmenen minuuttia vievän matkan kauppakeskus Hansaan tai suunnistaa mieluiseesi kahvilaan istuskelemaan kavereittesi kanssa. Lukio itsessään ja etenkin lukiorakennuksen ympäristö on mielettömän viihtyisä. Olen päässyt tutustumaan vasta muutamaan opettajaan, mutta he ainakin antoivat itsestään miellyttävän ensivaikutelman. Olen jo nyt sitä mieltä, että koulussa vallitsee hyvä yhteishenki, vaikka kaikki eivät toisiaan tunnekaan. Vanhimmat opiskelijat eivät katso nuorempiaan halveksivasti alaspäin ja erilaisuus hyväksytään ongelmitta - sitä se kai on, kun tulee kouluun, jossa oppilaita on enemmän kuin 300. Täysin epäröimättä voit mennä puhumaan tuntemattoman kanssa ja varmasti saat hymyn vastaukseksi. Rakennuksen edustalla sijaitsee Samppalinnanpuisto, jonka nurmella on upeaa makoilla välituntisin kesäisen lämpimässä säässä. Kaikki on niin erilaista kuin tämän pienen kotikuntani yhtenäiskoulussa!

Missä se päätetään, kuka saa sen pienen palan onnea?

Huomenna se opiskelijan arki alkaa! Kyllä se ajatus kieltämättä saa perhoset lentelemään vatsassa. Kaikki on uutta; en tunne koulustani juuri ketään, en tiedä missä mikäkin luokka koulurakennuksessa sijaitsee. Tiedän, että on turhaa olla huolissaan sellaisista asioista. Moni lukion aloittava on samassa tilanteessa kanssani. Mutta kyllähän jo pelkästään asun valitseminen ensimmäistä lukiopäivää varten aiheuttaa päänvaivaa.
Joka tapauksessa olen suunnattoman innoissani lukion alkamisesta ja siitä muutoksesta, joka nyt uusiin ympyröihin suunnatessani tapahtuu. Opiskeleminen on ollut mulle aina mielekästä puuhaa, olen pienestä pitäen halunnut koko ajan vain oppia uutta. Täysin vieras opiskeluympäristö mahdollistaa tutustumisen uusiin ihmisiin. Kenelläkään ei ole minusta minkäänlaista ennakkokäsitystä, voin luoda koulutovereilleni kuvan itsestäni täysin omin ehdoin. Lukiossa tulen lisäksi kohtaamaan haasteita, jotka varmasti kasvattavat minua ihmisenä. Olen miettinyt, miten paljon vaativampaa tai itsenäisempää opiskelu on verrattaessa peruskouluun tai miten nyt suhtaudun epäonnistumisiin, jaksanko yhä pitää yllä korkeaa opiskelumotivaatiota. Mutta kun pitää mielessä, että jokainen vastoinkäyminen on eteenpäin matkalla kohti parempaa ihmistä, eiköhän sitä jaksa säilyttää positiivisen asenteen ja olla tekemättä suurta numeroa penkin alle menneestä englannin kokeesta. No, etukäteen nyt on tarpeetonta tuhlata ajatuksia huonoihin koetuloksiin! :D Ne tulevat jos ovat tullakseen. Lupaan jättää taakseni huolet huomisesta! Lupaan olla vaatimatta itseltäni epäinhimillisiä tekoja. Lupaan relata! Teen nämä lupaukset vain itseäni varten. Täältä voin lukea ne aina uudelleen ja uudelleen ja muistuttaa itseäni siitä, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin kympin arvoinen koesuoritus. Tästähän tuli kuolemanvakavaakin vakavampi sepitys niinkin hurjasta aiheesta kuin lukion aloittaminen. :D No, huominen päivä on ainutlaatuinen. Viimeksi tällaista tapahtui, kun aloitin esikoulun vuonna 2002. Hassu ajatus. Huomisesta päivästä on siis otettava kaikki irti ja nautittava uutuuden viehätyksestä, se kun tunnetusti hälvenee nopeasti...

Kesäloman loppuminen ei sureta minua oikeastaan lainkaan. Kesä ei ole ollut mikään unelmien täyttymys. Yhden käden sormin pystyy laskemaan ne päivät, jolloin helteistä on saanut nauttia. Ainostaan kerran koko loman aikana kävin rannalla. Vaikka pilvinen ja sateinen sää jättikin jälkeensä kitkerän jälkimaun, ei se missään nimessä muuta sitä tosiasiaa, että koin myös monen monen monta iki-ihanaa, ratkiriemukasta ja hullunkuristakin hetkeä läheisteni kanssa. Loma on siis kuitenkin kai jälleen tehnyt tärkeimmän tehtävänsä; Tunnen itseni rentoutuneeksi ja valmiiksi aloittamaan taas rankan uurastuksen koulunpenkillä!

Koulun lisäksi myös harrastukset jatkuvat kesätauon jälkeen. Taas on jotenkin yritettävä sovittaa kahdet tanssitunnit sekä piano- ja huilutunnit viikko-ohjelmaan. Ensimmäisenä lukiovuonna jokainen päiväni alkaa varttia yli kahdeksan. Nousen 6.35 bussiin. Pisimmät koulupäiväni päättyvät kymmentä vaille neljä ja hyvällä lykyllä samalle päivälle sattuu vielä 75 minuuttia kestävät tanssiharkat. Olen kotona vasta seitsemän maissa. Iltaohjelma sisältääkin sitten suurinpiirtein vain läksyt ja nukkumaanmenon. Vapaa-aika on todellakin kortilla! No, ensimmäisessä jaksossa vain maanantait venyvät tuonne neljään, muina päivinä pääsen jo puoli kolmelta ja kotona olen jo ennen neljää, onneksi. Suurin muutos on superaikaiset herätykset. En ole mikään aamuvirkku, joten uuteen rytmiin on hetken aikaa totuttauduttava. Täytyykin varmaan lähteä tästä etsimään ylimääräisiä herätyskelloja kaapin pohjalta ja laittaa kaikki ne soimaan huomisaamuksi. Linja-autosta kun ei parane myöhästyä, niitä ei tästä aivan joka minuutti ohi kulje!

It's deeds, not words, that mean something

Tiedätkö sen tunteen, kun hetki sitten luulit olevasi varma päätöksestäsi, mutta seuraavassa hetkessä kaikki vaihtoehdot ovatkin taas avoinna? Kun enää et tiedäkään, mitä tulisi tehdä tai mihin uskoa? Et enää edes tiedä, mikä on omaksi parhaaksesi? Tiedät vain, että et halua tehdä mitään, mitä jälkeenpäin tulet katumaan.

Miten pelkillä sanoilla voi olla niin paljon voimaa? Eiväthän sanat merkitse mitään. Sanoa voi kuka tahansa mitä tahansa. Teot ovat ne, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Teot puhuvat puolestaan. Voit luvata kuun taivaalta. Mutta vasta se, että saatat astronauttipuvussasi tuntea kuun pinnan jalkojesi alla, merkitsee.

Et voi ikinä elää pelkkien lausuttujen lupauksien varassa. Sinun on omin silmin nähtävä, että toinen on tosissaan. Että toinen ei vain hyväksikäytä heikkouttasi tai hyväuskoisuuttasi. Että toinen ei aja ainoastaan omaa etuaan. Elämää ei kuitenkaan eletä ilman riskinottoja. Joskus sinun on vain kuunneltava sisimpääsi. Senkin uhalla, että se johtaisi sinua harhaan.

All of my memories keep you near

Keskiviikkona lähdin äitini ja mummini kanssa ajelemaan kohti Tuurin Kyläkauppaa ja Ähtäriä. Varsinainen kolmen sukupolven roadtrip! Keskisiltä löysin itselleni kolme toinen toistaan ihanampaa paitaa sekä urheilutopin, -housut ja kahden kilon painoiset nilkka/ranne"kääröt". On se kauppa kyllä täynnä jos jonkinlaista tavaraa, mutta vaatetarjontaan petyin tällä vierailukerralla. Krääsämarketiksi sitä voisi kutsua. No, Tuurin jätimme taaksemme muutaman tunnin visiitin jälkeen ja navigoimme itsemme Ähtäriin mummini tädin luokse. 84-vuotias Anja-rouva saapui vastaanottamaan yllätysvieraitaan mansikan tahraamine käsineen; hän oli juuri tullut mansikkapellolta. Itse en kyennyt puolta tuntia pidempään urakkaan mansikoiden parissa, sillä alaselkääni alkoi kolottaa kipeästi. Anjan kotipiha oli myös viimeisen päälle laitettu, kukkaloisto oli mitä kaunein ja nurmikko juuri leikattu; Anja kuulemma ajoi nurmikkonsa kaksi kertaa viikossa ja nautti siitä. Kahdeksankymmentäneljävuotias! Samanlainen rautamummo minustakin toivottavasti kehkeytyy!

Kotiuduttuani Etelä-Pohjanmaan reissulta aloin jo pakata matkalle Jyvaskylän suurajoihin. Perjantaina aamukuudelta poikaystäväni ja hänen isänsä saapuivat asuntoautolla pihaamme ja matka kohti Jyväskylää saattoi alkaa. Kahdentoista maissa olimme ensimmäisen pätkän varrella. Ralliautot suhahtivat ohitsemme eikä digikamerallani ollut riittävästi kapasiteettia vangitsemaan niitä hetkiä kunnollisiksi kuviksi. Illaksi ajoimme Jyväskylän keskustaan syömään sekä bongaamaan rallikuskeja Lutakon messukeskus Paviljonkiin. Ainakin oman iltani kruunasi Suvi Teräsniskan esiintyminen kaupungin hämärtyvässä illassa.

Yövyttyämme asuntoautossa metsän siimeksessä jatkoimme lauantaipäivän toiselle erikoiskokeelle. Koska olimme liikkeellä suhteellisen hyvissä ajoin, saimme melko hyvät paikat pienen nyppylän viereltä, jossa ralliautot ottivat hivenen eroa maanpintaan ja tömähtivät takaisin hiekkatielle aiheuttaen kivisateen katsomoon. Ralliviikonloppumme päättyi Ouninpohjaan, johon päättyi myös koko Neste Oil Rally.

Kyseisenä viikonloppuna päättyi muutakin. En aio vuodattaa koko tarinaa tänne teille. Uskon, että ratkaisu johon yhdessä päädyimme oli oikea, vaikka tällä hetkellä siltä ei tunnukaan. Ajoittain haluan yhä perua sanani. Jokainen minuutti tuntuu helvetiltä, mutta kai se ohi menee. Puhelimen piipatessa tekstivistin merkiksi sydämeni jättää lyöntejä väliin. BMW-merkkisen auton ajaessa vastaan suljen silmäni. Kaikki, mitä ympärilläni näen, muistuttaa yhteisistä ajoista. Miksi muistoja ei voi halutessaan sysätä vain sivuun? Miesten vuoksi en halua vuodattaa enää ainuttakaan kyyneltä.

En koskaan enää saa sun ihoasi koskettaa

When you love someone but it goes to waste

  Relationship is like standing on wet cement

The longer you stand the more difficult is to leave

And even if you leave, you leave your footprints behind

If someone keeps hurting you time and time again

they will never change as long as you keep letting them

Change yourself and stop allowing them to hurt you

***

The way you treat yourself sets the standard for others 

on how you demand to be treated

Don't settle for anything other than respect

Don't lower your standards to keep anyone

If they're not making you happy

it's time to find someone who does

***

When love is real it doesn't lie, cheat, pretend,

hurt you or make you feel unwanted

It's supposed to be a cure to all your worries

Know your worth

After a while, you learn that you don't need anyone else to survive

No one is ever going to always be there no matter what they promise you

You just have to suck it up and accept it

On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on

Kesäloman viimeistä viikkoa edeltävän viikon edeltävä viikko (siis 3. viimeinen viikko, tuo kuulosti vain dramaattisemmalta) on mennyt kuin siivillä. Alkuviikko meni odotellessa loppuviikolle luvattuja helteitä. Keskiviikkona matkasimme Kemiöön isovanhempieni kesämökille meren rantaan. Sää oli hiostavan kuuma, mutta vihdoinkin kesäinen! Koko loman on pilannut jatkuvat sateet ja pilvipeite, jonka takana aurinko on suurimman osan kesästä lymyillyt. Vähemmän masentava sää olisi saanut omankin mielialani säilymään korkeammalla. Olisi voinut päivät pitkät (Tässä vaiheessa jouduin siirtymään ulkoa sisälle jatkamaan postaukseni kirjoittamista, sillä taivas repesi jälleen.) maata takapihalla bikinit päällä, ahmia kirjoja ja haalia iholle rusketusta. Taisi olla sekin liikaa pyydetty. No joka tapauksessa... Uskaltauduin vihdoin mereen! Voisi jopa sanoa että vesi oli lämmintä. Taisin pulahtaa mereen kymmenisen kertaa saunomisen lomassa. Sen jälkeen uni maittoikin mainiosti. Aamulla heräsin jo seitsemältä, joten pääsin mukaan nostamaan verkkoja. Saaliin muodosti kolmekiloinen hauki (melkoinen vonkale!), kaksi ahventa ja yksi lahna. Muutamia pienempia kaloja tarttui myös pyydyksiin, mutta pappa päätti armahtaa ne raukat. Seuraavassa operaatiossa ei kyllä armopaloja jaeltu. Kylmäverisesti kalat nyljettiin kuoliaiksi. Sisälmykset heitettiin rantakivikkoon lokkien lounaaksi. Onneksi olen kala-allerginen, ei kyllä tehnyt ollenkaan mieli syödä niitä fisuja.

"kuole, kuole, kuole!"

Torstai-iltaa kohden ilma kirkastui jälleen, ja sää oli oikein otollinen FC Inter-FC Twente -jalkapallo-ottelun seuraamiseen Veritas Stadionilla. Kyseessä oli siis matsi jatkopaikasta Eurooppaliigan 3. karsintakierrokselle. Inter oli pelannut hollantilaisen vastustajansa kanssa joukkueiden ensimmäisessä kohtaamisessa Alankomaissa tasapelin, ja nyt 0-0 -tasapelikin olisi riittänyt jatkopaikkaan. Turkulaisjoukkueen peli oli kuitenkin surkeaa ja lopputuloksena Interin 5-0 -murskatappio.

Perjantaina aamuisen kuntopyöräilyn jälkeen suuntasimme viimeinkin kirpputorille lastaamaan tavaroita myyntiin. Viikon kuluttua selviää onko tuottoa tullut, toivottavasti on! Kesätöitteni palkan on määrä kilahtaa ensi viikon aikana tililleni, mutta lisätienistit ovat enemmän kuin tarpeen. Toivotaan parasta! Kotiuduttuani kirppiskeltä ryntäsin takapihallemme x-asentoon ja nautin ihanasta auringonpaisteesta. Aurinkoinen sää jatkui vielä lauantainkin. Valmistauduin aamupäivän Housut pois -musikaalikomediaan lähtöä varten, kunnes juuri ennen autoon istuutumista äitini huomasi, että eiväthän lippumme olleetkaan tämän päivän näytökseen. Varaus olikin tehty vasta ensi viikon lauantaille. Kyllä nauratti, tottakai juuri meille kävi näin!

Viikon aikana olen myös saanut kirjoituspöydälleni jo puolet syksyllä tarvitsemistani koulukirjoista. Olen niiiiiiiin innoissani aloittamisesta lukiossa, uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa. Olen tosissani myös harkinnut muuttamista omilleni kerrostaloasuntoon Turkuun. Aamut eivät olisi ollenkaan niin aikaisia kuin tämänhetkisessä tilanteessani, saisin myös täydellisen rauhan opiskeluun. Lisäksi olen harvinaisen kyllästynyt kotipaikkakuntani pikkuruisiin ympyröihin. Toisaalta kotona itsessään eläminen on helpompaa. En tiedä edes uskaltaisinko asua yksin. Olenkin tainnut päättää miettiä asiaa ensimmäisen lukuvuoden ajan ja mahdollisesti jättää kotikulmat ensi vuonna, kenties jo aikaisemminkin. Kannattaa varmastikin nauttia elämän helppoudesta niin kauan kuin se vain on mahdollista, ja järkevää.

It's hidden in the scars

Edellisessä postauksessa kerroin seuraavassa kirjoittavani maitosiedätyksestä, jota vuoden 2010 syksystä seuraavaan kevääseen saakka kävin läpi. Projekti aloitettiin ihotesteillä, joiden tarkoituksena oli 'varmistaa' allergia ja tutkia erikseen maidon eri ainesosien vaikutus elimistööni. Alkuperäinen tarkoitus oli maidon lisäksi parantaa sietokykyäni myös kananmunaan. Pian saatte kuitenkin selville syyn suunnitelmien muutokseen.
Seuraava TYKS-käynti oli varattu maitoaltistusta varten. Hoitaja pudotti kielelleni tipan raakamaitoa. Suuni kutisi rajusti, mutta vakavampia oireita ei kuitenkaan ilmennyt. Siedätys päätettiin aloittaa pienimmästä mahdollisesta maitoannoksesta.

Altistin elimistöni raakamaidolle päivittäin. Ensimmäisen viikon nautin viisi tippaa nestettä, josta vain kymmenesosa oli maitoa, loput vettä. Siitäkin määrästä kielenkärki alkoi inhottavasti kutita. Varmasti siis ymmärrätte, että olen maidolle todella allerginen. Jokainen suuri annoksen nosto tehtiin TYKSissä valvotuissa oloissa. Sairaala, tieto siitä että apu olisi lähellä jos jotakin tapahtuisi, rauhoitti minua. Olisin halunnut matkustaa Turkuun joka kerta, jokaista maitotippaa varten.

Jo ensimmäisenä päivänä olin kauhistellut nopeaa annosten nostotahtia. Määrä kaksinkertaistui aluksi viikon välein, myöhemmin kahden viikon. En voinut ymmärtää, miksi annosta oli nostettava niin tiuhaan tahtiin ja kerralla niin paljon. Halusin kuitenkin uskoa, että tämän tutkimuksen kehittäjä olisi minua viisaampi.

Vähitellen luottamukseni koko siedätyssysteemiä kohtaan alkoi kasvaa. Maitoannos kasvoi hyvää vauhtia, olin jo siirtynyt laimennetusta maidosta pelkkään maitoon. Join 5 millilitraa maitoa joka päivä. Kahden viikon jälkeen annoksen oli jälleen määrä tuplaantua. Minua pelotti ja olin epäluuloinen. 10 millilitraa ei kuitenkaan sairaalassa saanut aikaan edes suunkutinaa. Olin riemuissani. Seuraavana päivänä epäluulo heräsi kuitenkin taas, ja otin kotona maitoa 7 millilitraa. Hoitaja oli kehottanutkin ottamaan hieman takapakkia, jos siltä tuntui. Seuraavana päivänä ajattelin kuitenkin kykeneväni sietämään tuon 10 millilitraa ja heitin sen alas kurkustani ennen lähtöäni koulun liikuntakerhoon. Pesäpallopelin aikana tunsin hengittämisen vaikeutuvan vähitellen. Yritin yskiä ja ottaa syviä hengenvetoja, mikään ei auttanut. Menin kentän reunalle istumaan ja yritin rauhoittua. Ei mitään muutosta. Soitin isälleni. Kerroin, että hengittäminen tuntui vaikealta ja että minua pelotti. Isäni oli juuri lähtenyt kotoa aikeissaan käydä kaupassa. Onnekseni olin soittanut riittävän aikaisin, eikä hän ollut ehtinyt vielä pitkälle.

Kotiin päästyäni olin paniikissa. Hain astmapiipun ja vedin jauhetta henkeeni. Se auttoi vähän. Tärisin ja ihoani kutitti. Pian kasvoni saivat tulipunaisen värin. Käsivarsiani peitti allerginen ihottuma. Kiirehdimme autoon ja kohti lähimpää auki olevaa terveyskeskusta. Isä ohjasi toisella kädellään autoa, toisessa piteli adrenaliinipiikkiä siltä varalta, että tilani huononisi äkillisesti.

Matka kesti vartin, jonka aikana yritin hengittää rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Mitään muuta en varmaan ajatellutkaan. Päästyämme terveyskeskukseen minut otettiin kiireellisesti sisään. Oikeaan olkavarteeni pistettiin adrenaliinia, vasempaan kortisonia. Minulla oli kylmä, tärisin ja olin uupunut. Makasin hoitopöydällä vilttiin kääriytyneenä, ja vähän väliä verenpainetta ja muita arvoja mitattiin. Päässäni pyöri vain ajatus: "Haluan lopettaa siedätyksen. Enää ikinä en koske maitoon." Halusin kotiin.

Seuraavana päivänä menin kouluun normaalisti. Olin nukkunut yöni hyvin, huolestuneen poikaystäväni vierellä. Olin tavallaan helpottunut, siedätys oli ohi. Lopputuloksesta huolimatta. Koin oloni normaaliksi, edellisen päivän tapahtumat halusin vain unohtaa. Mutta...
Ensimmäisellä oppitunnilla tunsin hengitysteiden umpeutuvan ja kielen turpoavan. Pyysin itku kurkussa opettajalta luvan poistua terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja tuntui menevän paniikkiin minun astuessani huoneeseen hengitys vinkuen. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että näet toisen ihmisen panikoivan tilasi vuoksi. Yritä siinä sitten rauhoittua, kun ammattilaisellakaan ei tunnu ruiskut edes pysyvän käsissä.

Sain (kuin sainkin) jälleen adrenaliinipiikin. Tunsin olevani riippuvainen siitä tunteesta. Adrenaliini leviää elimistööni, olen turvassa. Voisinko enää koskaan elää ilman sitä tunnetta? 

Äitini hälytettiin paikalle ja siirryimme koululta kahden kilometrin päässä sijaitsevaan terveyskeskukseen. Lääkäri oli ehdottoman varma siitä, ettei reaktioni voinut olla seurausta edellispäivän maitoaltistuksesta. Altistuksesta oli kulunut jo lähes vuorokausi, ei se voinut olla mahdollista. Olin kehittänyt kaiken mielessäni. Hengitysvaikeudet, kaiken. Mihin kaikkeen mieleni vielä kykenisi?

Sain loppupäivän vapaaksi koulusta. Minua pelotti olla kotonakin. En halunnut olla yksin. Pelkäsin olla yksin. Pelkäsin itseäni.

Vaikka itse koen, että maitosiedätys vain pahensi tilannettani, siedätys on saavuttanut loistaviakin tuloksia. Kahden desilitran päivittäinen maitoannos on saavutettu ja siedätyksen loputtua tuota sietomäärää on ylläpidetty päivittäin esimerkiksi purkillisella jogurttia. Minun kohdalleni osui täydellinen epäonnistuminen. En uskalla edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos lusikoisin jogurttipurkin suuhuni. Siedätyksestä vastaava lääkäri kehotti minua aloittamaan prosessin alusta syömällä päivittäin palan maitoon tehtyä leipää. Maito sellaisessa muodossa voisi aiheuttaa lievempiä allergisia oireita. Mutta en mä uskaltanut tai halunnut palata siihen pelkotilaan. Lisäksi lääkäri epäili muun muassa koivun siitepölyn voimistaneen reaktiotani maitomäärään tuona viimeisenä siedätyspäivänä. Poikaystävälläni oli tuohon aikaan kissa, ja kissoille olen myös erittäin allerginen. Altistin siis jokaisena päivänä siedätyksen aikana itseni myös kissalle, mikä mahdollisesti vaikutti myös elimistöni reaktioon sen kohdatessa maitoa. Itse pidänkin todennäköisempänä sitä, sillä tänä keväänäkään en huomannut oireilevani ollenkaan vaikka siitepölyn määrä oli suurin moneen vuoteen. Yhtä hyvin voi olla, ettei kummallakaan edellä mainitulla asilla ollut merkitystä maitosiedätyksen kannalta ja elimistöni ei vain yksinkertaisesti kestänyt tuota kymmentä millilitraa toistamiseen. Ihmettelen kieltämättä kyllä sitä, ettei samainen annos sairaalassa tuntunut missään. Muistelen ainakin nauttineeni kotona täysin samaa maitoa kuin TYKSissäkin. Voiko olla, että loin itse koko anafylaktisen shokin? Olen mä sitä pohtinut. En kuitenkaan usko niin tapahtuneen, sillä uskoin vankasti sietäväni sen maitomäärän, en pelännyt shokkia. Enkä millään usko kyenneeni vain pelokkaan mielen voimalla aiheuttamaan ihottumaa tai kasvojen luonnotonta punoitusta. Sitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät yhdessä laukaisivat tuon allergisen reaktioni, en saa koskaan tietää.

Vielä kirjoittaessanikin yllä olevaa tekstiä minun oli vedettävä muutaman kerran syvään henkeä. Se kamala, maidon maku puski suuhuni ja tunsin kieleni kutiavan. Niin syvät haavat siedätys minuun jätti. Niin tosissani koen. Haavat, jotka ajan ja hyvien kokemusten myötä arpeutuvat. Lähes viisitoista vuotta olin ennen siedätystä kasvattanut luottamusta muihin ihmisiin, hälventänyt pelkoa, joka syömisen yhteydessä minut aina valtasi. Koko urakka oli aloitettava alusta. Yhä tänäkin päivänä, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta, suren sitä, miten siedätys kykeni minut henkisesti romuttamaan. Tuntuu ja kuulostaa hullulta. Ehkä itsekkäältäkin. Tiedostan sen. Joku toinen ei ehkä kokisi tätä kaikkea näin raskaasti. Mutta mä koen. Enkä voi sille mitään. En todellakaan haluaisi tuntea näin. Joskus pelkään, että maito ei tyytynyt jättämään jälkiä vain psyykkeeseeni, vaan myös elimistööni. Järkeiltyäni tovin tajuan kuitenkin, ettei se voi olla mahdollista. Kai.

Kirjoitin aiheesta Arpeni-nimisen aineenkin äidinkielentunnilla ja aloin yhtäkkiä vain itkeä hysteerisesti opettajan ja luokkatovereitteni läsnäollessa. Enää aihe ei itketä. Tuntemusten jakaminen ja sanoiksi pukeminen auttaa ja nopeuttaa haavojen arpeutumista. Se vain on totuus. Toivon mukaan vähitellen opin suhtautumaan maitoallergiaani löyhemmin, ymmärtämään sen, että, kun apua on saatavilla, minulla ei ole mitään hätää. Maailmassa on isompiakin ongelmia. Joskus koenkin pelostani syyllisyyttä; ei minulla ole oikeutta tehdä tällaisesta asiasta näin suurta numeroa. Allergiat ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä haasteita verrattuna esimerkiksi moniin sairauksiin. Haluan rohkaistua, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia elämästäni täysillä ennen kuin se on liian myöhäistä. Jos usko ja luottamus eivät riitä, pidän nälän loitolla vaikka pelkällä näkkileivällä!

Hei, älä pelkää elää

Etsin usein kappaleita, joiden sanoihin koen voivani samaistua. Saatan vain syöttää Googleen lausahduksen sen hetkiseen tunnetilaani liittyen ja etsiä laulunsanoja. Lyyriikat ovat ehdottomasti musta tärkein osa biisiä. Mitä on hyvä kappale ilman selkeää sanomaa? Ei mun mielestäni mitään. En kuuntele kappaletta, jos sanat eivät kolahda. Toki melodiankin on oltava mukaansa tempaava, mutta sen arvostelu jää minulta melko vähälle uutta biisiä kuunnellessani. Melodia luo kappaleelle taustan, jolle sanoitus rakentuu.

Chisun Minä ja mun pää -kappale kolahti heti. Minun oli kuunneltava biisi yhä uudelleen ja uudelleen, jotta yksikään sanoituksen kohta ei jäisi pimentoon.

* * *

"Hei, älä pelkää elää" oli viimeinen neuvo,

jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko

Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään

Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään

Pelkään ihan kaikkea. Poikaystäväni mielestä olen yksinkertaisesti nössö. En tarkoita hämähäkkien tai ukkosen pelkäämistä, en mitään niin konkreettista. Mun pelkoihini liittyy aina mahdollisuus valita ja kieltäytyä. En uskalla istua auton kyydissä, jos ratissa on sellainen henkilö, jolla on vähänkin taipumusta kaahailla tai heitellä ajoneuvon peräpäätä, pelkään jopa skootterin kyydissä kaarrettaessa risteyksessä. Tosin viimeksi mainittu taitaa johtua siitä, että ystäväni kanssa kaaduimme taannoin juuri kyseenlaisessa tilanteessa. Eihän siinä pahasti käynyt, mutta kammo ilmeisesti jäi. Pelkään myös lasketella, pelkään temppuilla trampoliinilla tai koulun telinevoimistelutunneilla, en edes uskalla hypätä veteen pää edellä. Elämääni hallitsevimpia pelkoja ovat kaikenlaiset vakavat sairaudet kuten syövät ja sydänsairaudet sekä allergiani. Harva se päivä tunnustelen kainaloitani mahdollisten kyhmyjen varalta, pelästyn pientäkin pistosta rinnassa tai vihlaisua päässä. Allergioitteni vuoksi olen erityisen säikky. Suurin syy siihen on noin puolitoista vuotta sitten kokemani maitosiedätys, josta kerron seuraavassa postauksessani.

Kaikki pelkoni voi kai kiteyttää yhteen sanaan; kuolemanpelko. Pelko, joka nostaa päänsä esiin huomaamattakin. Pelkään kuolemaa. Tai pikemminkin elämän päättymistä. Itseni satuttamista. En halua vaarantaa henkeäni vähääkään. Vähän väliä ajattelen, että mitä jos tänään on elämäni viimeinen päivä. Täytän vasta kuusitoista vuotta, minulla on kaikki vielä edessäni. En tiedä, millaista on raskaan työpäivän jälkeen tulla omaan kotiin, jossa aviomies ja lapset odottavat. En edes tiedä, millaista on opiskella lukiossa tai ajaa autoa. En pelkää tiedottomuutta kuoleman jälkeisestä 'elämästä'. En pelkää vanheta. Minun vain ei vielä ole aika jättää nykyistä elämääni, minun ei ole aika lähteä täältä mihinkään. Kai haluan tehdä kaiken, mihin itse pystyn vaikuttamaan, mahdollistaakseni sen, että näen itseni peilistä vielä monen monen monen vuodenkin päästä.

En halua täysin päästä eroon peloistani, en olisi ylpeä uhkarohkeudestakaan. Haluan vain, että ne löystävät otettaan minusta, jotta pystyn nauttimaan elämästäni täysillä. Pelkoihini liittyy myös usein epäluulo muita ihmisiä kohtaan; tajuaako se nyt, että neljänkympinalueella mittarilukeman nostattaminen kahteensataan on typerää ja ajattelematonta. Toisiin ihmisiin on pystyttävä luottamaan; ravintolassa minun on uskottava tarjoilijaa, jos hän vakuuttaa annokseni olevan maidoton ja kananmunaton. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jokainen ihminen kai pelkää kuolemaa, tietoisesti tai tiedottomasti, enemmän tai vähemmän. Jotkut, kuten minä, ajattelevat asiaa vain useammin ja syvemmin, ja siksi pelko on osa päivittäistäkin elämää. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan: "Mitä sitä pelkäämään, kaikkihan joskus kuolevat." Asiahan on juuri niin. Tästä yhdestä meille annestusta elämästä, jokaisesta sekunnista, on otettava kaikki irti. Mitä sitä turhaan murehtimaan! Pelko pois!

Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee

Mä painin sen kanssa kunnes se itkee ja häpee

Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää 

Tuomittu samaan selliin kunnes henki riistetään

Pelot eivät ole ainoa syy, miksi mun on niin helppo samaistua tähän kappaleeseen. Vaikea ja villi mieleni taistelee omaa tahtoani vastaan, ja usein se mieli nimenomaan vie voiton. Ailahtelevainen mieli. Vaikka en haluaisi närkästyä poikaystäväni laiminlyödessä sovittua tapaamisaikaamme kymmenellä minuutilla, huudan silti hänelle naama punaisena siitä, miten hän ei arvosta minua. En tahtoisi olla mustasukkainen, mutta joka kerta kun poikaystäväni mainitsee naispuolisia ystäviä puheissaan, puristan hampaani yhteen ja mulkaisen häntä vihaisesti. Tapanani on siis myös ylireagoida ja suurennella asioita. Tulkitsen ihmisten sanat myös tavallani, ja juuri se aiheuttaa välillä väärinymmärryksiä ja pikku kärhämiä. Pahinta on tietenkin se, etten kykene pitämään sanojani. Alan katua ja viimeistään puolen tunnin mykkäkoulun jälkeen pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja lupaan kerran olleen viimeinen. Joka kerta sama virsi.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" vielä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää

Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Välillä todella tuntuu raskaalta elää tuomittuna samassa sellissä pääni kanssa! Mutta olen ja pysyn siinä toivossa, että ajan myötä, elämänkokemuksen karttuessa, tapani ajatella muuttuu ja luottamukseni muita ihmisiä kohtaan kasvaa.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" sä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin 

Elämä vie, elämä tuo,

kädestä syö, sielusta juo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

 

Vaikka pelkojani on monia, pelkään itseni vahingoittamista, en kuitenkaan pelkää heittäytyä tunteitteni vietäväksi, vaikka sekin (voi) satuttaa. Uskallan rakastaa. Välillä tuntuu, että mulla on rakkautta ja hellyyttä annettavana turhankin paljon, tuskin ehdin elämäni aikana kaikkea edes jakamaan ympärilleni.
 Sen sijaan pelkään menettämistä. Pelkään sitä muutosta, joka menetyksen jälkeen tapahtuu.
 Pelkään sitä valtavaa tunneryöppyä. Pelkään sitä, miten kestän menetyksen, miten jaksan jatkaa eteenpäin.
Sekin tuska minun on kuitenkin elämäni aikana vielä kohdattava monesti.

* * *

Nyt ei kuitenkaan ole aika murehtia.

On elettävä hetkessä ja iloittava, kun siihen vähänkin on aihetta, nautittava elämän pienistä iloista!

If it's worth having, it's worth fighting for

Viimeiset viisi päivää ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Lauantaipäivä meni palautuessa edellisillan rankasta juhlinnasta. Olisin voinut nukkua koko päivän ja itkeä silmäni irti kuopistaan. Sellainen on mun tyypillinen krapulapäivä. Kukaan ei hakkaa pään sisältä, ruokahalu on ennallaan, olen vain masentunut ja vittuuntunut. Saan yliannostuksen kumpaakin, liian lyhyen ajan sisällä liikaa masennusta ja vitutusta. Jostain syystä se olo jäi asumaan muhun muutamaksi ylimääräiseksikin päiväksi. Näin ystäviäni, mutta joka hetki odotin yhä enemmän ja enemmän poikaystäväni paluuta pitkäksi venyneeltä mökkireissulta. Ikinä ei pitäisi tottua mihinkään! Muutaman päivän ero tuntuu maailmanlopulta, öitä en viitsisi edes nukkua yksinäni. Ällöttävää, miten riippuvainen sitä on toisesta ihmisestä, yhdestä ihmisestä. Olen riippuvainen siitä tunteesta, että joku on vierellä ja pitää kiinni. Ehkä turvallisuudentunteesta. En mä tiedä. Sitten, kun kaikki on niin kuin hetki sitten halusi, ei kuitenkaan osaa näyttää sitä, miten hyvä on vihdoinkin olla. Ja kaikki hajoaa taas käsiin. Loputon odotus tuntuu menneen hukkaan, ei ollutkaan mitään odottamisen arvoista.

Haluan uskoa parempaan huomiseen. Ajatella, että kyllä tämä tästä. Ajan myötä kaikki muuttuu. Mutta onko musta lopuksi enää mitään jäljellä? Vastaus on tietenkin 'ei', jos parempaa huomista ei koskaan tule. Mutta se tulee, yhdessä tai erikseen. 

Se tulee. (:

That's what friends are for

Perjantai-ilta oli mahtava. Tanssimme, lauloimme, nauroimme, itkimme, söimme, joimme ja ehkä vähän vielä joimme. Tämä alkaa ehkä jo tulla ulos ovista ja ikkunoista, mutta kukaan ei vain voi ymmärtää, miten tärkeitä ystävät mulle ovat. Täysin korvaamattomia. Saan heistä niin paljon voimaa. He tuntevat minut oikeasti paremmin kuin minä itse, tietävät minua paremmin mikä mulle on parhaaksi. Sarkasmisuus on tästä kaukana, tarkoitan jokaista sanaa. En yksinkertaisesti pärjäisi ilman ystäviäni.

Jos vain saisin, mä palaisin aikoihin onnellisiin

Vai palaisinko sittenkään?

"Vaikka on kaikki kohdallaan, ei mikään ole ennallaan" Anssi Kela laulaa kappaleessaan Mikan faijan BMW. Pikemminkin; vaikka mikään ei ole ennallaan, kaikki on kuitenkin kohdallaan. Paras on antaa kaiken vain kulkea eteenpäin omalla painollaan. Asetelmat muuttuvat, ihmisetkin. Mikään ei ole ikuista.

Me ollaan vielä liian nuoria ottamaan elämää turhan vakavasti!

 * * *

Viikko on kulunut löhöten sängyssä, urheillen sekä töitä tehden ja tulipa sitä torstaina oltua myös 4-vuotiaan serkkutyttöni nimppareilla. Torstaina mulla oli myös tämän kesän viimeinen työpäivä. Toisaalta olen iloinen, ettei enää ainoanakaan aamuna tarvitse herätä herätyskellon soittoon. Toisaalta, rahantulo loppui. Kirpputorisuunnitelmatkin ovat jääneet toteuttamatta. Nyt mun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni, tarttua tarpeettomia vaatteita täynnä oleviin muovikasseihin ja hinnoitella sisältö. Eihän se paljoa vaatisi, mutta aloittaminen - se vain on aina hankalinta.

Tänään menemme porukalla yhden kaverini luokse juhlistamaan, vaikka nyt kesäloman puolivälin ylitystä. Vaikka, mitä juhlan aihetta siinä muka on! Loma loppuu jo kohta ja ensimmäinen lukukausi lukiossa starttaa. Koulu ja harrastukset vievät kaiken aikani ja aika ystävieni kanssa on kortilla. Yritän kyllä kovasti sovittaa arkeeni myös vapaa-aikaa, toivottavasti onnistun! Jos ei muuta, niin ainakin viikonloput käytän parhaani mukaan hyödyksi.

Viimeiset neljä lomaviikkoa aion kuitenkin nauttia ihanien ystävieni seurasta ja pelkästä rennosta lomafiiliksestä. Ikään kuin varastoon, että jaksan puurtaa taas syyslomaan saakka!

Some way we can find another world to run away

Lauantaipäivä alkoi aikaisella herätyksellä. Poikaystäväni on moottoriurheiluhullu ja olin lupautunut lähtemään hänen kanssaan Alastarolle katsomaan Nitro Nationals -kilpailuja. Edellisiltana olimme lilluneet paljussa pitkälle yli puoleen yöhön, joten aamu oli vaikea ja väsymyksen täyteinen. Sää oli pilvinen ja koko menomatkan vettä satoi. Samalla seudulla, Oripäässä, oli samana päivänä Okra-maatalousnäyttely, jonka vuoksi liikenne takkuili ja satojenkin autojen jonoja pääsi muodostumaan. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme perille moottoriradalle, jolle sadepilvet eivät onneksi olleet ehtineet vielä edes näyttäytyä. Tihkusateenkin vuoksi ajot jouduttaisiin keskeyttämään, kunnes rata saataisiin jälleen täysin kuivaksi.

Pääsimme istumaan radan kiihdytyspätkän viereen yhdentoista maissa ja tuolloin käynnissä oli moottoripyörännäköisten ajokkien matsailu. Seuraavaksi katseet kiinnittyivät tuunattuhin autoihin. Joku muu tietäisi oikeat termit kyseessä olevista menopeleistä, mutta mä nyt kerron vain sen, miltä ne tällaisen tavallisen tallaajan silmin näyttivät. Meteli oli jo tähän mennessä noussut yli korvien sietokyvyn ja korvatulpat olivat enemmän kuin tarpeelliset, mutta vasta yhden jälkeen se todellinen pauhu ja pärinä alkoi. 'Lavan' ottivat haltuunsa Top Fuel Dragsterit, joiden ampaistessa vauhtiin maa tärisi, rinnassa paukkui niin että hengitystä oli pidätettävä, sieraimissa kirveli ja korvia oli puristettava rystyset punaisina vaikka korvatulpat tekivätkin tehtävänsä.

Naiskuskit olivat harvassa, mutta niitäkin löytyi.

Janne Ahonen. Oli hassua nähdä Ahosta muualla kuin tulossa alas mäkihyppytornista.

Aika, joka kului noin 400 metrin kiihdytykseen sekä loppunopeus. Eivät ne turhaan vitkastelleet!

Päivä Alastarolla oli mukava ja onnistunut, vaikka lähdinkin reissuun täynnä ennakkoluuloja ja epäilyksiä. Ilma oli painostava ja vettä ripotteli silloin tällöin, mutta ei se tunnelmaa häirinnyt. Sain taas uusia kokemuksia ja voipi olla, että lähden katsomaan nitroja toistekin!

You're holding up traffic, green means go!

Tiistaina olin parhaan ystäväni kanssa Salossa. Shoppailimme hetken aikaa; löysin itselleni valkoisen perustopin jota kipeästi tarvitsin, puna-valkoraidallisen puolipitkähihaisen paidan ja ruskean nahkavyön. Topin ostin JC:stä, raitapaita ja vyö tarttuivat mukaani Vero Modasta. Vaatteiden lisäksi hankin pullon kuivashampoota (aikaisten aamujen pelastus!). Ostokset tehtyämme lounastimme Vilho-nimisessä paikallisravintolassa isäni kanssa, ostimme torilta mansikoita, löhöilimme puiston nurmikolla ja nautimme kesäisestä säästä. Juuri sitä kesä on parhaimmillaan; oleskelua hyvässä seurassa auringon alla!

Lopuksi suuntasimme salolaiseen mopoliikkeeseen. Suoritettuani koeajon, täytettyämme kaikki viralliset ja vähemmän viralliset paperit sekä haettuamme kilvet katsastuskonttorilta saatoin vihdoin hypätä ikioman skootterini ohjiin. 35 kilometrin matka Salosta kotiin vei pyöreästi tunnin, ja kotipihaan saavuttuani olin suunnattoman onnellinen siitä, ettei menopelini kokenut ainakaan ensiajossa kolhuja (kuten ei kuskikaan). Olen, jos mahdollista, jopa liian varovainen ajaessani; hidastan jok'ikisen kivenmurun kohdalla, jotta skootteri ei varmasti vain lähde altani.

Olen tyytyväinen valintaani, vaikka tiistaina päässäni olikin vain ajatus: "Ostan vaikka vaihteellisen mopon, jollei muuta löydy!" Sain kortin siis jo kesäkuun puolivälissä, mutta skootterin hankinta vain venyi ja venyi. Nyt vihdoin saan ihailla tuota valkoista kaunokaista ikkunastani!


Päästyäni turvallisesti kotiin lähdin poikaystäväni kanssa paikallisen kesäteatterin kesänäytökseen Väärämäen veljekset. Näytös oli mukaansa tempaava ja hulvattoman hauska! Oman lisänsä teatteriesitykseen toi tietysti taitavat sekä tututkin näyttelijät.

Eilen olimme pienellä porukalla Paimion hiekkakuopilla. Sää oli lämmin, mutta aurinkoa saimme kuitenkin turhan monta kertaa hätyytellä pois pilviverhon takaa. Uimme vilpoisassa järvivedessä, makasimme auringossa ja yksinkertaisesti vain pidimme hauskaa. Illalla pääsin vielä esittelemään upouutta ajokkiani kavereilleni. Skootteri sai lämpimän vastaanoton, mutta jostakin syystä mun (yli-)innokkuudelle naurettiin :D.

Tänään töiden jälkeen käväisin silmälääkärissä. Mä olen jo vuoden ajan katsellut näkökentässäni harmaita kuvioita, jotka seuraavat pienellä viiveellä vasemman silmäni katsetta. Nyt olin vihdoin päättänyt ottaa selvää, ettei kyseessä ole mitään vakavaa. Ja eipä ollutkaan. Jotakin kummia samentumia vasemman silmän sarveiskalvon takana lasiaisessa, ei sen ihmeellisempää. Kuulemma tavallista. Samentumat voivat siirtyä pois näkökentästä tai sitten eivät, iän myötä nuo kuviot kuitenkin yleensä vain lisääntyvät. On vain oltava kiinnittämättä niihin huomiota.

1. Tutkimusten takia mun vasempaan silmään pudotettiin tippa ainetta, joka suurensi mustuaisen tuommoiseksi. Lähelle en nähnyt ollenkaan. Vasta nyt parin tunnin jälkeen näkö alkaa pikkuhiljaa palautua.
2. Mun hiukset tarvitsisivat kipeästi kampaajaa, enkä todellakaan uskalla itse leikellä etuhiuksiani. Voin taata, että otsatukkani on tällä hetkellä pahempi näköhaitta kuin mitkään lasiaissamentumat!

Myöhemmin tänään menen vielä BodyPump-tunnille, jonka jälkeen mun tekisi niin mieli paistaa muutamat letut ja syödä niitä mansikkahillon kera iltapalaksi, naminam! Mutta saa nyt nähdä, ehkä jätän kokkailun tuonnemmas. Mieliteoista puheen ollen haluaisin viikonloppuna suunnata Turkuun Ruisrockiin. En ole kertaakaan elämässäni ollut vielä oikeasti festareilla ja tahtoisin kokea sen kaiken tänäkesänä. Puheilleni ei vain ainakaan toistaiseksi ole kavereitteni suunnalta näytetty vihreää valoa.

No, ei auta muu kuin katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!