Viimeisimmät päivät ovat olleet K-A-M-A-L-I-A! Arkisin olen rättiväsynyt, viikonloppuisin olen... no, rättiväsynyt. Edellispäivänä sain tiedon esiintymisestä, joka on tulevana keskiviikkona, siis ylihuomenna. Mun on säestettävä kahta eläkeikäistä laulajaa (no he olivat oikeasti ihan mukavia) ja opeteltava neljä täysin mulle tuntematonta kappaletta esiintymiskuntoon kolmessa päivässä. Voi herranjumala, nyt tajuan sen itsekin. Kolmessa päivässä. Normaalisti hion kappaleita valmiiksi useamman kuukauden. Jipii. Päälle puskeva stressi sai mut soittamaan pianoa eilenkin kahdeksan tuntia. Jep, melkeinpä siis koko hereilläoloaikani. Vielä kerran, jipii.
Mutta tuohan olikin vasta alkua! Tämä päivä oli yksinkertaisesti täydellinen katastrofi. Olin myöhästyä bussista, jonne matkalla ollessani huomasin unohtaneeni puhelimeni kotiin. Linja-auto näkyi jo, joten kännykkä sai sitten maata koko päivän sängylläni, minä en. Olin alustavasti sopinut järjestäväni esiintymisporukallemme harjoituspaikan kouluni juhlasalista ja kuinka ollakaan, minun oli määrä ilmoittaa toiselle heistä viestitse, onnistuuko järjestelyt niin. En tietenkään muistanut edes heidän sukunimiään, saati sitten puhelinnumeroja. Yritin urheasti saada puhelinnumeron käsiini tekstaamalla kaverini kännykästä isälleni, joka olisi ennen töihin lähtöä etsinyt tarvitsemani numeron puhelimeni saapuneista tekstiviesteistä. No, kaikki ei aina mene niin kuin elokuvissa...
Keskusteltuani lukion rehtorin kanssa sain varattua meille harjoitustilan koulultani puoli neljäksi, ja enää ei olisi tarvinnut kuin saada jollain tavalla lähetettyä siitä viesti laulajille. No, mikään ei mene niin kuin elokuvissa......
Kuten olen jo aikaisemmissa postauksissani kirjoittanut, olen todella allerginen maidolle ja todella tarkka siitä, että ruoassa, jota suuhuni ahdan, ei ole pisaraakaan maitoa. No, useimmiten minulle suunnattu ruoka on laitettu erilleen normaalia ruokavaliota noudattavasta ruoasta. Tälläkin kertaa kaukana muista ruoka-astioista oli pata, jonka kannessa luki 'maidoton'. Lisäksi ruoan ilmoitettiin sisältävän sianlihan sijasta kanaa. Ajattelin, että todennäköisesti nakkikastike, joka yleisellä tiskillä oli, olisi myös maidotonta. Niin oli ollut ennenkin. Varmistin asian vielä yhdeltä keittäjistä ja hän vakuutti nakkikastikkeen olevan maidotonta. Katsoin ruokalistasta vielä itse, että nakkikastikkeen perässä olivat kirjaimet M ja K, maidoton ja kananmunaton. Kauhoin kastiketta hyvillä mielin lautaselleni.
Syötyäni ruokaa muutaman haarukallisen suutani alkoi kutittaa epäilyttävästi. Vakuuttelin itselleni mielessäni, että kaikki oli hyvin, ruoka oli maidotonta, kehittelin taas oireilua oman pääni sisällä. Päätin kuitenkin omista vastusteluistani huolimatta käydä varmistamassa asian vielä kertaalleen keittiöstä. Keittiössä kohtasin naisen, jonka kanssa olin ensimmäisenäkin päivänä puhunut allergioistani ja hänen tiesin ymmärtävän tilanteeni täysin. Kysyin nakkikastikkeen maidottomuudesta ja hän vain pudisteli päätänsä, nakkikastikkeen valmistukseen oli käytetty laktoositonta kermaa. Se oli sanoin kuvailematon tunne. 'Aha, olenkin sitten saanut taas maitoa.' (M=munaton ja K:sta ei mulla ole harmainta aavistustakaan) Ensin tuli hysteria, sitten itku, sitten paniikki ja kiire terveydenhoitajalle. Suutani kutitti, mutta muita oireita en vielä tuntenut. Terkkarille päästyäni halusin vain adrenaliinia, ja äkkiä. Ei tilanteeni ollut vieläkään huonontunut, mutta tiesin sen huonontuvan. Halusin välttää hengenahdistuksen ja allergisen ihottuman. En halunnut palauttaa mieleeni enää yhtä ainoatakaan muistikuvaa puolentoista vuoden takaisista tapahtumista.
Sain adrenaliinini. Shokki meni melko nopeasti ohi. Ainoastaan adrenaliinin vaikutuksesta tärisin. Tuskin sain pidettyä vesilasia tutisevissa käsissäni. Pelkäsin oireiden palaavan vielä. Tunnin kuluttua aloin jo vähitellen uskoa selättäneeni allergisen reaktion jälleen. Kolmannenkin tunnin päästä kuitenkin tarkkailin itseäni vielä vainoharhaisesti. Luulen, että tarkkailen vielä huomennakin. Voin vain toivoa, että minua ei jossain vaiheessa päivää valtaa sama paniikki kuin viime kerralla valtasi.
Saatuani ensiavun terveydenhoitaja soitti vanhemmilleni. Äitiä emme saaneet kiinni, isä ei päässyt minua millään hakemaan. Seuraavaksi minulle tuli mieleen soittaa poikaystävälleni, mutta mikä hänen puhelinnumeronsa mahtoikaan olla? Minulla kun ei edelleenkään ollut sitä kännykkää... Kokeilimme selvittää numeroa numeropalveluista, mutta niistä emme sitä käsiimme saaneet. Kaivelin muistiani ja muistin kuin muistinkin lopulta numeron ulkoa. Yksi niistä päivän harvoista (joten en jaksa edes riemuita) valopilkuista... Viimeinen ongelmani oli, että poikaystäväni ei voinut soittaa minulle perille päästyään, joten minun oli jollain tavalla arvioita oikea aika, jolloin lähteä häntä vastaan.
Pakko sanoa, että tällainen kokemus kyllä opettaa arvostamaan nykyajan tekniikkaa ja ties mitä! Miten sitä ennen vanhaan pärjättiin? Hatun nostot vaan niille. Seuraavalla kerralla, JOS unohdan puhelimen sängylleni, valitsen mieluummin kotiin palaamisen kuin kouluun lähdön!
UUTTA POSTAUSTA NEITONEEEE !
VastaaPoista