Viimeiset viisi päivää ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Lauantaipäivä meni palautuessa edellisillan rankasta juhlinnasta. Olisin voinut nukkua koko päivän ja itkeä silmäni irti kuopistaan. Sellainen on mun tyypillinen krapulapäivä. Kukaan ei hakkaa pään sisältä, ruokahalu on ennallaan, olen vain masentunut ja vittuuntunut. Saan yliannostuksen kumpaakin, liian lyhyen ajan sisällä liikaa masennusta ja vitutusta. Jostain syystä se olo jäi asumaan muhun muutamaksi ylimääräiseksikin päiväksi. Näin ystäviäni, mutta joka hetki odotin yhä enemmän ja enemmän poikaystäväni paluuta pitkäksi venyneeltä mökkireissulta. Ikinä ei pitäisi tottua mihinkään! Muutaman päivän ero tuntuu maailmanlopulta, öitä en viitsisi edes nukkua yksinäni. Ällöttävää, miten riippuvainen sitä on toisesta ihmisestä, yhdestä ihmisestä. Olen riippuvainen siitä tunteesta, että joku on vierellä ja pitää kiinni. Ehkä turvallisuudentunteesta. En mä tiedä. Sitten, kun kaikki on niin kuin hetki sitten halusi, ei kuitenkaan osaa näyttää sitä, miten hyvä on vihdoinkin olla. Ja kaikki hajoaa taas käsiin. Loputon odotus tuntuu menneen hukkaan, ei ollutkaan mitään odottamisen arvoista.
Haluan uskoa parempaan huomiseen. Ajatella, että kyllä tämä tästä. Ajan myötä kaikki muuttuu. Mutta onko musta lopuksi enää mitään jäljellä? Vastaus on tietenkin 'ei', jos parempaa huomista ei koskaan tule. Mutta se tulee, yhdessä tai erikseen.
Se tulee. (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti