When you love someone but it goes to waste

  Relationship is like standing on wet cement

The longer you stand the more difficult is to leave

And even if you leave, you leave your footprints behind

If someone keeps hurting you time and time again

they will never change as long as you keep letting them

Change yourself and stop allowing them to hurt you

***

The way you treat yourself sets the standard for others 

on how you demand to be treated

Don't settle for anything other than respect

Don't lower your standards to keep anyone

If they're not making you happy

it's time to find someone who does

***

When love is real it doesn't lie, cheat, pretend,

hurt you or make you feel unwanted

It's supposed to be a cure to all your worries

Know your worth

After a while, you learn that you don't need anyone else to survive

No one is ever going to always be there no matter what they promise you

You just have to suck it up and accept it

On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on

Kesäloman viimeistä viikkoa edeltävän viikon edeltävä viikko (siis 3. viimeinen viikko, tuo kuulosti vain dramaattisemmalta) on mennyt kuin siivillä. Alkuviikko meni odotellessa loppuviikolle luvattuja helteitä. Keskiviikkona matkasimme Kemiöön isovanhempieni kesämökille meren rantaan. Sää oli hiostavan kuuma, mutta vihdoinkin kesäinen! Koko loman on pilannut jatkuvat sateet ja pilvipeite, jonka takana aurinko on suurimman osan kesästä lymyillyt. Vähemmän masentava sää olisi saanut omankin mielialani säilymään korkeammalla. Olisi voinut päivät pitkät (Tässä vaiheessa jouduin siirtymään ulkoa sisälle jatkamaan postaukseni kirjoittamista, sillä taivas repesi jälleen.) maata takapihalla bikinit päällä, ahmia kirjoja ja haalia iholle rusketusta. Taisi olla sekin liikaa pyydetty. No joka tapauksessa... Uskaltauduin vihdoin mereen! Voisi jopa sanoa että vesi oli lämmintä. Taisin pulahtaa mereen kymmenisen kertaa saunomisen lomassa. Sen jälkeen uni maittoikin mainiosti. Aamulla heräsin jo seitsemältä, joten pääsin mukaan nostamaan verkkoja. Saaliin muodosti kolmekiloinen hauki (melkoinen vonkale!), kaksi ahventa ja yksi lahna. Muutamia pienempia kaloja tarttui myös pyydyksiin, mutta pappa päätti armahtaa ne raukat. Seuraavassa operaatiossa ei kyllä armopaloja jaeltu. Kylmäverisesti kalat nyljettiin kuoliaiksi. Sisälmykset heitettiin rantakivikkoon lokkien lounaaksi. Onneksi olen kala-allerginen, ei kyllä tehnyt ollenkaan mieli syödä niitä fisuja.

"kuole, kuole, kuole!"

Torstai-iltaa kohden ilma kirkastui jälleen, ja sää oli oikein otollinen FC Inter-FC Twente -jalkapallo-ottelun seuraamiseen Veritas Stadionilla. Kyseessä oli siis matsi jatkopaikasta Eurooppaliigan 3. karsintakierrokselle. Inter oli pelannut hollantilaisen vastustajansa kanssa joukkueiden ensimmäisessä kohtaamisessa Alankomaissa tasapelin, ja nyt 0-0 -tasapelikin olisi riittänyt jatkopaikkaan. Turkulaisjoukkueen peli oli kuitenkin surkeaa ja lopputuloksena Interin 5-0 -murskatappio.

Perjantaina aamuisen kuntopyöräilyn jälkeen suuntasimme viimeinkin kirpputorille lastaamaan tavaroita myyntiin. Viikon kuluttua selviää onko tuottoa tullut, toivottavasti on! Kesätöitteni palkan on määrä kilahtaa ensi viikon aikana tililleni, mutta lisätienistit ovat enemmän kuin tarpeen. Toivotaan parasta! Kotiuduttuani kirppiskeltä ryntäsin takapihallemme x-asentoon ja nautin ihanasta auringonpaisteesta. Aurinkoinen sää jatkui vielä lauantainkin. Valmistauduin aamupäivän Housut pois -musikaalikomediaan lähtöä varten, kunnes juuri ennen autoon istuutumista äitini huomasi, että eiväthän lippumme olleetkaan tämän päivän näytökseen. Varaus olikin tehty vasta ensi viikon lauantaille. Kyllä nauratti, tottakai juuri meille kävi näin!

Viikon aikana olen myös saanut kirjoituspöydälleni jo puolet syksyllä tarvitsemistani koulukirjoista. Olen niiiiiiiin innoissani aloittamisesta lukiossa, uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa. Olen tosissani myös harkinnut muuttamista omilleni kerrostaloasuntoon Turkuun. Aamut eivät olisi ollenkaan niin aikaisia kuin tämänhetkisessä tilanteessani, saisin myös täydellisen rauhan opiskeluun. Lisäksi olen harvinaisen kyllästynyt kotipaikkakuntani pikkuruisiin ympyröihin. Toisaalta kotona itsessään eläminen on helpompaa. En tiedä edes uskaltaisinko asua yksin. Olenkin tainnut päättää miettiä asiaa ensimmäisen lukuvuoden ajan ja mahdollisesti jättää kotikulmat ensi vuonna, kenties jo aikaisemminkin. Kannattaa varmastikin nauttia elämän helppoudesta niin kauan kuin se vain on mahdollista, ja järkevää.

It's hidden in the scars

Edellisessä postauksessa kerroin seuraavassa kirjoittavani maitosiedätyksestä, jota vuoden 2010 syksystä seuraavaan kevääseen saakka kävin läpi. Projekti aloitettiin ihotesteillä, joiden tarkoituksena oli 'varmistaa' allergia ja tutkia erikseen maidon eri ainesosien vaikutus elimistööni. Alkuperäinen tarkoitus oli maidon lisäksi parantaa sietokykyäni myös kananmunaan. Pian saatte kuitenkin selville syyn suunnitelmien muutokseen.
Seuraava TYKS-käynti oli varattu maitoaltistusta varten. Hoitaja pudotti kielelleni tipan raakamaitoa. Suuni kutisi rajusti, mutta vakavampia oireita ei kuitenkaan ilmennyt. Siedätys päätettiin aloittaa pienimmästä mahdollisesta maitoannoksesta.

Altistin elimistöni raakamaidolle päivittäin. Ensimmäisen viikon nautin viisi tippaa nestettä, josta vain kymmenesosa oli maitoa, loput vettä. Siitäkin määrästä kielenkärki alkoi inhottavasti kutita. Varmasti siis ymmärrätte, että olen maidolle todella allerginen. Jokainen suuri annoksen nosto tehtiin TYKSissä valvotuissa oloissa. Sairaala, tieto siitä että apu olisi lähellä jos jotakin tapahtuisi, rauhoitti minua. Olisin halunnut matkustaa Turkuun joka kerta, jokaista maitotippaa varten.

Jo ensimmäisenä päivänä olin kauhistellut nopeaa annosten nostotahtia. Määrä kaksinkertaistui aluksi viikon välein, myöhemmin kahden viikon. En voinut ymmärtää, miksi annosta oli nostettava niin tiuhaan tahtiin ja kerralla niin paljon. Halusin kuitenkin uskoa, että tämän tutkimuksen kehittäjä olisi minua viisaampi.

Vähitellen luottamukseni koko siedätyssysteemiä kohtaan alkoi kasvaa. Maitoannos kasvoi hyvää vauhtia, olin jo siirtynyt laimennetusta maidosta pelkkään maitoon. Join 5 millilitraa maitoa joka päivä. Kahden viikon jälkeen annoksen oli jälleen määrä tuplaantua. Minua pelotti ja olin epäluuloinen. 10 millilitraa ei kuitenkaan sairaalassa saanut aikaan edes suunkutinaa. Olin riemuissani. Seuraavana päivänä epäluulo heräsi kuitenkin taas, ja otin kotona maitoa 7 millilitraa. Hoitaja oli kehottanutkin ottamaan hieman takapakkia, jos siltä tuntui. Seuraavana päivänä ajattelin kuitenkin kykeneväni sietämään tuon 10 millilitraa ja heitin sen alas kurkustani ennen lähtöäni koulun liikuntakerhoon. Pesäpallopelin aikana tunsin hengittämisen vaikeutuvan vähitellen. Yritin yskiä ja ottaa syviä hengenvetoja, mikään ei auttanut. Menin kentän reunalle istumaan ja yritin rauhoittua. Ei mitään muutosta. Soitin isälleni. Kerroin, että hengittäminen tuntui vaikealta ja että minua pelotti. Isäni oli juuri lähtenyt kotoa aikeissaan käydä kaupassa. Onnekseni olin soittanut riittävän aikaisin, eikä hän ollut ehtinyt vielä pitkälle.

Kotiin päästyäni olin paniikissa. Hain astmapiipun ja vedin jauhetta henkeeni. Se auttoi vähän. Tärisin ja ihoani kutitti. Pian kasvoni saivat tulipunaisen värin. Käsivarsiani peitti allerginen ihottuma. Kiirehdimme autoon ja kohti lähimpää auki olevaa terveyskeskusta. Isä ohjasi toisella kädellään autoa, toisessa piteli adrenaliinipiikkiä siltä varalta, että tilani huononisi äkillisesti.

Matka kesti vartin, jonka aikana yritin hengittää rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Mitään muuta en varmaan ajatellutkaan. Päästyämme terveyskeskukseen minut otettiin kiireellisesti sisään. Oikeaan olkavarteeni pistettiin adrenaliinia, vasempaan kortisonia. Minulla oli kylmä, tärisin ja olin uupunut. Makasin hoitopöydällä vilttiin kääriytyneenä, ja vähän väliä verenpainetta ja muita arvoja mitattiin. Päässäni pyöri vain ajatus: "Haluan lopettaa siedätyksen. Enää ikinä en koske maitoon." Halusin kotiin.

Seuraavana päivänä menin kouluun normaalisti. Olin nukkunut yöni hyvin, huolestuneen poikaystäväni vierellä. Olin tavallaan helpottunut, siedätys oli ohi. Lopputuloksesta huolimatta. Koin oloni normaaliksi, edellisen päivän tapahtumat halusin vain unohtaa. Mutta...
Ensimmäisellä oppitunnilla tunsin hengitysteiden umpeutuvan ja kielen turpoavan. Pyysin itku kurkussa opettajalta luvan poistua terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja tuntui menevän paniikkiin minun astuessani huoneeseen hengitys vinkuen. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että näet toisen ihmisen panikoivan tilasi vuoksi. Yritä siinä sitten rauhoittua, kun ammattilaisellakaan ei tunnu ruiskut edes pysyvän käsissä.

Sain (kuin sainkin) jälleen adrenaliinipiikin. Tunsin olevani riippuvainen siitä tunteesta. Adrenaliini leviää elimistööni, olen turvassa. Voisinko enää koskaan elää ilman sitä tunnetta? 

Äitini hälytettiin paikalle ja siirryimme koululta kahden kilometrin päässä sijaitsevaan terveyskeskukseen. Lääkäri oli ehdottoman varma siitä, ettei reaktioni voinut olla seurausta edellispäivän maitoaltistuksesta. Altistuksesta oli kulunut jo lähes vuorokausi, ei se voinut olla mahdollista. Olin kehittänyt kaiken mielessäni. Hengitysvaikeudet, kaiken. Mihin kaikkeen mieleni vielä kykenisi?

Sain loppupäivän vapaaksi koulusta. Minua pelotti olla kotonakin. En halunnut olla yksin. Pelkäsin olla yksin. Pelkäsin itseäni.

Vaikka itse koen, että maitosiedätys vain pahensi tilannettani, siedätys on saavuttanut loistaviakin tuloksia. Kahden desilitran päivittäinen maitoannos on saavutettu ja siedätyksen loputtua tuota sietomäärää on ylläpidetty päivittäin esimerkiksi purkillisella jogurttia. Minun kohdalleni osui täydellinen epäonnistuminen. En uskalla edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos lusikoisin jogurttipurkin suuhuni. Siedätyksestä vastaava lääkäri kehotti minua aloittamaan prosessin alusta syömällä päivittäin palan maitoon tehtyä leipää. Maito sellaisessa muodossa voisi aiheuttaa lievempiä allergisia oireita. Mutta en mä uskaltanut tai halunnut palata siihen pelkotilaan. Lisäksi lääkäri epäili muun muassa koivun siitepölyn voimistaneen reaktiotani maitomäärään tuona viimeisenä siedätyspäivänä. Poikaystävälläni oli tuohon aikaan kissa, ja kissoille olen myös erittäin allerginen. Altistin siis jokaisena päivänä siedätyksen aikana itseni myös kissalle, mikä mahdollisesti vaikutti myös elimistöni reaktioon sen kohdatessa maitoa. Itse pidänkin todennäköisempänä sitä, sillä tänä keväänäkään en huomannut oireilevani ollenkaan vaikka siitepölyn määrä oli suurin moneen vuoteen. Yhtä hyvin voi olla, ettei kummallakaan edellä mainitulla asilla ollut merkitystä maitosiedätyksen kannalta ja elimistöni ei vain yksinkertaisesti kestänyt tuota kymmentä millilitraa toistamiseen. Ihmettelen kieltämättä kyllä sitä, ettei samainen annos sairaalassa tuntunut missään. Muistelen ainakin nauttineeni kotona täysin samaa maitoa kuin TYKSissäkin. Voiko olla, että loin itse koko anafylaktisen shokin? Olen mä sitä pohtinut. En kuitenkaan usko niin tapahtuneen, sillä uskoin vankasti sietäväni sen maitomäärän, en pelännyt shokkia. Enkä millään usko kyenneeni vain pelokkaan mielen voimalla aiheuttamaan ihottumaa tai kasvojen luonnotonta punoitusta. Sitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät yhdessä laukaisivat tuon allergisen reaktioni, en saa koskaan tietää.

Vielä kirjoittaessanikin yllä olevaa tekstiä minun oli vedettävä muutaman kerran syvään henkeä. Se kamala, maidon maku puski suuhuni ja tunsin kieleni kutiavan. Niin syvät haavat siedätys minuun jätti. Niin tosissani koen. Haavat, jotka ajan ja hyvien kokemusten myötä arpeutuvat. Lähes viisitoista vuotta olin ennen siedätystä kasvattanut luottamusta muihin ihmisiin, hälventänyt pelkoa, joka syömisen yhteydessä minut aina valtasi. Koko urakka oli aloitettava alusta. Yhä tänäkin päivänä, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta, suren sitä, miten siedätys kykeni minut henkisesti romuttamaan. Tuntuu ja kuulostaa hullulta. Ehkä itsekkäältäkin. Tiedostan sen. Joku toinen ei ehkä kokisi tätä kaikkea näin raskaasti. Mutta mä koen. Enkä voi sille mitään. En todellakaan haluaisi tuntea näin. Joskus pelkään, että maito ei tyytynyt jättämään jälkiä vain psyykkeeseeni, vaan myös elimistööni. Järkeiltyäni tovin tajuan kuitenkin, ettei se voi olla mahdollista. Kai.

Kirjoitin aiheesta Arpeni-nimisen aineenkin äidinkielentunnilla ja aloin yhtäkkiä vain itkeä hysteerisesti opettajan ja luokkatovereitteni läsnäollessa. Enää aihe ei itketä. Tuntemusten jakaminen ja sanoiksi pukeminen auttaa ja nopeuttaa haavojen arpeutumista. Se vain on totuus. Toivon mukaan vähitellen opin suhtautumaan maitoallergiaani löyhemmin, ymmärtämään sen, että, kun apua on saatavilla, minulla ei ole mitään hätää. Maailmassa on isompiakin ongelmia. Joskus koenkin pelostani syyllisyyttä; ei minulla ole oikeutta tehdä tällaisesta asiasta näin suurta numeroa. Allergiat ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä haasteita verrattuna esimerkiksi moniin sairauksiin. Haluan rohkaistua, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia elämästäni täysillä ennen kuin se on liian myöhäistä. Jos usko ja luottamus eivät riitä, pidän nälän loitolla vaikka pelkällä näkkileivällä!

Hei, älä pelkää elää

Etsin usein kappaleita, joiden sanoihin koen voivani samaistua. Saatan vain syöttää Googleen lausahduksen sen hetkiseen tunnetilaani liittyen ja etsiä laulunsanoja. Lyyriikat ovat ehdottomasti musta tärkein osa biisiä. Mitä on hyvä kappale ilman selkeää sanomaa? Ei mun mielestäni mitään. En kuuntele kappaletta, jos sanat eivät kolahda. Toki melodiankin on oltava mukaansa tempaava, mutta sen arvostelu jää minulta melko vähälle uutta biisiä kuunnellessani. Melodia luo kappaleelle taustan, jolle sanoitus rakentuu.

Chisun Minä ja mun pää -kappale kolahti heti. Minun oli kuunneltava biisi yhä uudelleen ja uudelleen, jotta yksikään sanoituksen kohta ei jäisi pimentoon.

* * *

"Hei, älä pelkää elää" oli viimeinen neuvo,

jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko

Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään

Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään

Pelkään ihan kaikkea. Poikaystäväni mielestä olen yksinkertaisesti nössö. En tarkoita hämähäkkien tai ukkosen pelkäämistä, en mitään niin konkreettista. Mun pelkoihini liittyy aina mahdollisuus valita ja kieltäytyä. En uskalla istua auton kyydissä, jos ratissa on sellainen henkilö, jolla on vähänkin taipumusta kaahailla tai heitellä ajoneuvon peräpäätä, pelkään jopa skootterin kyydissä kaarrettaessa risteyksessä. Tosin viimeksi mainittu taitaa johtua siitä, että ystäväni kanssa kaaduimme taannoin juuri kyseenlaisessa tilanteessa. Eihän siinä pahasti käynyt, mutta kammo ilmeisesti jäi. Pelkään myös lasketella, pelkään temppuilla trampoliinilla tai koulun telinevoimistelutunneilla, en edes uskalla hypätä veteen pää edellä. Elämääni hallitsevimpia pelkoja ovat kaikenlaiset vakavat sairaudet kuten syövät ja sydänsairaudet sekä allergiani. Harva se päivä tunnustelen kainaloitani mahdollisten kyhmyjen varalta, pelästyn pientäkin pistosta rinnassa tai vihlaisua päässä. Allergioitteni vuoksi olen erityisen säikky. Suurin syy siihen on noin puolitoista vuotta sitten kokemani maitosiedätys, josta kerron seuraavassa postauksessani.

Kaikki pelkoni voi kai kiteyttää yhteen sanaan; kuolemanpelko. Pelko, joka nostaa päänsä esiin huomaamattakin. Pelkään kuolemaa. Tai pikemminkin elämän päättymistä. Itseni satuttamista. En halua vaarantaa henkeäni vähääkään. Vähän väliä ajattelen, että mitä jos tänään on elämäni viimeinen päivä. Täytän vasta kuusitoista vuotta, minulla on kaikki vielä edessäni. En tiedä, millaista on raskaan työpäivän jälkeen tulla omaan kotiin, jossa aviomies ja lapset odottavat. En edes tiedä, millaista on opiskella lukiossa tai ajaa autoa. En pelkää tiedottomuutta kuoleman jälkeisestä 'elämästä'. En pelkää vanheta. Minun vain ei vielä ole aika jättää nykyistä elämääni, minun ei ole aika lähteä täältä mihinkään. Kai haluan tehdä kaiken, mihin itse pystyn vaikuttamaan, mahdollistaakseni sen, että näen itseni peilistä vielä monen monen monen vuodenkin päästä.

En halua täysin päästä eroon peloistani, en olisi ylpeä uhkarohkeudestakaan. Haluan vain, että ne löystävät otettaan minusta, jotta pystyn nauttimaan elämästäni täysillä. Pelkoihini liittyy myös usein epäluulo muita ihmisiä kohtaan; tajuaako se nyt, että neljänkympinalueella mittarilukeman nostattaminen kahteensataan on typerää ja ajattelematonta. Toisiin ihmisiin on pystyttävä luottamaan; ravintolassa minun on uskottava tarjoilijaa, jos hän vakuuttaa annokseni olevan maidoton ja kananmunaton. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jokainen ihminen kai pelkää kuolemaa, tietoisesti tai tiedottomasti, enemmän tai vähemmän. Jotkut, kuten minä, ajattelevat asiaa vain useammin ja syvemmin, ja siksi pelko on osa päivittäistäkin elämää. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan: "Mitä sitä pelkäämään, kaikkihan joskus kuolevat." Asiahan on juuri niin. Tästä yhdestä meille annestusta elämästä, jokaisesta sekunnista, on otettava kaikki irti. Mitä sitä turhaan murehtimaan! Pelko pois!

Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee

Mä painin sen kanssa kunnes se itkee ja häpee

Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää 

Tuomittu samaan selliin kunnes henki riistetään

Pelot eivät ole ainoa syy, miksi mun on niin helppo samaistua tähän kappaleeseen. Vaikea ja villi mieleni taistelee omaa tahtoani vastaan, ja usein se mieli nimenomaan vie voiton. Ailahtelevainen mieli. Vaikka en haluaisi närkästyä poikaystäväni laiminlyödessä sovittua tapaamisaikaamme kymmenellä minuutilla, huudan silti hänelle naama punaisena siitä, miten hän ei arvosta minua. En tahtoisi olla mustasukkainen, mutta joka kerta kun poikaystäväni mainitsee naispuolisia ystäviä puheissaan, puristan hampaani yhteen ja mulkaisen häntä vihaisesti. Tapanani on siis myös ylireagoida ja suurennella asioita. Tulkitsen ihmisten sanat myös tavallani, ja juuri se aiheuttaa välillä väärinymmärryksiä ja pikku kärhämiä. Pahinta on tietenkin se, etten kykene pitämään sanojani. Alan katua ja viimeistään puolen tunnin mykkäkoulun jälkeen pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja lupaan kerran olleen viimeinen. Joka kerta sama virsi.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" vielä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää

Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Välillä todella tuntuu raskaalta elää tuomittuna samassa sellissä pääni kanssa! Mutta olen ja pysyn siinä toivossa, että ajan myötä, elämänkokemuksen karttuessa, tapani ajatella muuttuu ja luottamukseni muita ihmisiä kohtaan kasvaa.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" sä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin 

Elämä vie, elämä tuo,

kädestä syö, sielusta juo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

 

Vaikka pelkojani on monia, pelkään itseni vahingoittamista, en kuitenkaan pelkää heittäytyä tunteitteni vietäväksi, vaikka sekin (voi) satuttaa. Uskallan rakastaa. Välillä tuntuu, että mulla on rakkautta ja hellyyttä annettavana turhankin paljon, tuskin ehdin elämäni aikana kaikkea edes jakamaan ympärilleni.
 Sen sijaan pelkään menettämistä. Pelkään sitä muutosta, joka menetyksen jälkeen tapahtuu.
 Pelkään sitä valtavaa tunneryöppyä. Pelkään sitä, miten kestän menetyksen, miten jaksan jatkaa eteenpäin.
Sekin tuska minun on kuitenkin elämäni aikana vielä kohdattava monesti.

* * *

Nyt ei kuitenkaan ole aika murehtia.

On elettävä hetkessä ja iloittava, kun siihen vähänkin on aihetta, nautittava elämän pienistä iloista!

If it's worth having, it's worth fighting for

Viimeiset viisi päivää ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Lauantaipäivä meni palautuessa edellisillan rankasta juhlinnasta. Olisin voinut nukkua koko päivän ja itkeä silmäni irti kuopistaan. Sellainen on mun tyypillinen krapulapäivä. Kukaan ei hakkaa pään sisältä, ruokahalu on ennallaan, olen vain masentunut ja vittuuntunut. Saan yliannostuksen kumpaakin, liian lyhyen ajan sisällä liikaa masennusta ja vitutusta. Jostain syystä se olo jäi asumaan muhun muutamaksi ylimääräiseksikin päiväksi. Näin ystäviäni, mutta joka hetki odotin yhä enemmän ja enemmän poikaystäväni paluuta pitkäksi venyneeltä mökkireissulta. Ikinä ei pitäisi tottua mihinkään! Muutaman päivän ero tuntuu maailmanlopulta, öitä en viitsisi edes nukkua yksinäni. Ällöttävää, miten riippuvainen sitä on toisesta ihmisestä, yhdestä ihmisestä. Olen riippuvainen siitä tunteesta, että joku on vierellä ja pitää kiinni. Ehkä turvallisuudentunteesta. En mä tiedä. Sitten, kun kaikki on niin kuin hetki sitten halusi, ei kuitenkaan osaa näyttää sitä, miten hyvä on vihdoinkin olla. Ja kaikki hajoaa taas käsiin. Loputon odotus tuntuu menneen hukkaan, ei ollutkaan mitään odottamisen arvoista.

Haluan uskoa parempaan huomiseen. Ajatella, että kyllä tämä tästä. Ajan myötä kaikki muuttuu. Mutta onko musta lopuksi enää mitään jäljellä? Vastaus on tietenkin 'ei', jos parempaa huomista ei koskaan tule. Mutta se tulee, yhdessä tai erikseen. 

Se tulee. (:

That's what friends are for

Perjantai-ilta oli mahtava. Tanssimme, lauloimme, nauroimme, itkimme, söimme, joimme ja ehkä vähän vielä joimme. Tämä alkaa ehkä jo tulla ulos ovista ja ikkunoista, mutta kukaan ei vain voi ymmärtää, miten tärkeitä ystävät mulle ovat. Täysin korvaamattomia. Saan heistä niin paljon voimaa. He tuntevat minut oikeasti paremmin kuin minä itse, tietävät minua paremmin mikä mulle on parhaaksi. Sarkasmisuus on tästä kaukana, tarkoitan jokaista sanaa. En yksinkertaisesti pärjäisi ilman ystäviäni.

Jos vain saisin, mä palaisin aikoihin onnellisiin

Vai palaisinko sittenkään?

"Vaikka on kaikki kohdallaan, ei mikään ole ennallaan" Anssi Kela laulaa kappaleessaan Mikan faijan BMW. Pikemminkin; vaikka mikään ei ole ennallaan, kaikki on kuitenkin kohdallaan. Paras on antaa kaiken vain kulkea eteenpäin omalla painollaan. Asetelmat muuttuvat, ihmisetkin. Mikään ei ole ikuista.

Me ollaan vielä liian nuoria ottamaan elämää turhan vakavasti!

 * * *

Viikko on kulunut löhöten sängyssä, urheillen sekä töitä tehden ja tulipa sitä torstaina oltua myös 4-vuotiaan serkkutyttöni nimppareilla. Torstaina mulla oli myös tämän kesän viimeinen työpäivä. Toisaalta olen iloinen, ettei enää ainoanakaan aamuna tarvitse herätä herätyskellon soittoon. Toisaalta, rahantulo loppui. Kirpputorisuunnitelmatkin ovat jääneet toteuttamatta. Nyt mun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni, tarttua tarpeettomia vaatteita täynnä oleviin muovikasseihin ja hinnoitella sisältö. Eihän se paljoa vaatisi, mutta aloittaminen - se vain on aina hankalinta.

Tänään menemme porukalla yhden kaverini luokse juhlistamaan, vaikka nyt kesäloman puolivälin ylitystä. Vaikka, mitä juhlan aihetta siinä muka on! Loma loppuu jo kohta ja ensimmäinen lukukausi lukiossa starttaa. Koulu ja harrastukset vievät kaiken aikani ja aika ystävieni kanssa on kortilla. Yritän kyllä kovasti sovittaa arkeeni myös vapaa-aikaa, toivottavasti onnistun! Jos ei muuta, niin ainakin viikonloput käytän parhaani mukaan hyödyksi.

Viimeiset neljä lomaviikkoa aion kuitenkin nauttia ihanien ystävieni seurasta ja pelkästä rennosta lomafiiliksestä. Ikään kuin varastoon, että jaksan puurtaa taas syyslomaan saakka!

Some way we can find another world to run away

Lauantaipäivä alkoi aikaisella herätyksellä. Poikaystäväni on moottoriurheiluhullu ja olin lupautunut lähtemään hänen kanssaan Alastarolle katsomaan Nitro Nationals -kilpailuja. Edellisiltana olimme lilluneet paljussa pitkälle yli puoleen yöhön, joten aamu oli vaikea ja väsymyksen täyteinen. Sää oli pilvinen ja koko menomatkan vettä satoi. Samalla seudulla, Oripäässä, oli samana päivänä Okra-maatalousnäyttely, jonka vuoksi liikenne takkuili ja satojenkin autojen jonoja pääsi muodostumaan. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme perille moottoriradalle, jolle sadepilvet eivät onneksi olleet ehtineet vielä edes näyttäytyä. Tihkusateenkin vuoksi ajot jouduttaisiin keskeyttämään, kunnes rata saataisiin jälleen täysin kuivaksi.

Pääsimme istumaan radan kiihdytyspätkän viereen yhdentoista maissa ja tuolloin käynnissä oli moottoripyörännäköisten ajokkien matsailu. Seuraavaksi katseet kiinnittyivät tuunattuhin autoihin. Joku muu tietäisi oikeat termit kyseessä olevista menopeleistä, mutta mä nyt kerron vain sen, miltä ne tällaisen tavallisen tallaajan silmin näyttivät. Meteli oli jo tähän mennessä noussut yli korvien sietokyvyn ja korvatulpat olivat enemmän kuin tarpeelliset, mutta vasta yhden jälkeen se todellinen pauhu ja pärinä alkoi. 'Lavan' ottivat haltuunsa Top Fuel Dragsterit, joiden ampaistessa vauhtiin maa tärisi, rinnassa paukkui niin että hengitystä oli pidätettävä, sieraimissa kirveli ja korvia oli puristettava rystyset punaisina vaikka korvatulpat tekivätkin tehtävänsä.

Naiskuskit olivat harvassa, mutta niitäkin löytyi.

Janne Ahonen. Oli hassua nähdä Ahosta muualla kuin tulossa alas mäkihyppytornista.

Aika, joka kului noin 400 metrin kiihdytykseen sekä loppunopeus. Eivät ne turhaan vitkastelleet!

Päivä Alastarolla oli mukava ja onnistunut, vaikka lähdinkin reissuun täynnä ennakkoluuloja ja epäilyksiä. Ilma oli painostava ja vettä ripotteli silloin tällöin, mutta ei se tunnelmaa häirinnyt. Sain taas uusia kokemuksia ja voipi olla, että lähden katsomaan nitroja toistekin!

You're holding up traffic, green means go!

Tiistaina olin parhaan ystäväni kanssa Salossa. Shoppailimme hetken aikaa; löysin itselleni valkoisen perustopin jota kipeästi tarvitsin, puna-valkoraidallisen puolipitkähihaisen paidan ja ruskean nahkavyön. Topin ostin JC:stä, raitapaita ja vyö tarttuivat mukaani Vero Modasta. Vaatteiden lisäksi hankin pullon kuivashampoota (aikaisten aamujen pelastus!). Ostokset tehtyämme lounastimme Vilho-nimisessä paikallisravintolassa isäni kanssa, ostimme torilta mansikoita, löhöilimme puiston nurmikolla ja nautimme kesäisestä säästä. Juuri sitä kesä on parhaimmillaan; oleskelua hyvässä seurassa auringon alla!

Lopuksi suuntasimme salolaiseen mopoliikkeeseen. Suoritettuani koeajon, täytettyämme kaikki viralliset ja vähemmän viralliset paperit sekä haettuamme kilvet katsastuskonttorilta saatoin vihdoin hypätä ikioman skootterini ohjiin. 35 kilometrin matka Salosta kotiin vei pyöreästi tunnin, ja kotipihaan saavuttuani olin suunnattoman onnellinen siitä, ettei menopelini kokenut ainakaan ensiajossa kolhuja (kuten ei kuskikaan). Olen, jos mahdollista, jopa liian varovainen ajaessani; hidastan jok'ikisen kivenmurun kohdalla, jotta skootteri ei varmasti vain lähde altani.

Olen tyytyväinen valintaani, vaikka tiistaina päässäni olikin vain ajatus: "Ostan vaikka vaihteellisen mopon, jollei muuta löydy!" Sain kortin siis jo kesäkuun puolivälissä, mutta skootterin hankinta vain venyi ja venyi. Nyt vihdoin saan ihailla tuota valkoista kaunokaista ikkunastani!


Päästyäni turvallisesti kotiin lähdin poikaystäväni kanssa paikallisen kesäteatterin kesänäytökseen Väärämäen veljekset. Näytös oli mukaansa tempaava ja hulvattoman hauska! Oman lisänsä teatteriesitykseen toi tietysti taitavat sekä tututkin näyttelijät.

Eilen olimme pienellä porukalla Paimion hiekkakuopilla. Sää oli lämmin, mutta aurinkoa saimme kuitenkin turhan monta kertaa hätyytellä pois pilviverhon takaa. Uimme vilpoisassa järvivedessä, makasimme auringossa ja yksinkertaisesti vain pidimme hauskaa. Illalla pääsin vielä esittelemään upouutta ajokkiani kavereilleni. Skootteri sai lämpimän vastaanoton, mutta jostakin syystä mun (yli-)innokkuudelle naurettiin :D.

Tänään töiden jälkeen käväisin silmälääkärissä. Mä olen jo vuoden ajan katsellut näkökentässäni harmaita kuvioita, jotka seuraavat pienellä viiveellä vasemman silmäni katsetta. Nyt olin vihdoin päättänyt ottaa selvää, ettei kyseessä ole mitään vakavaa. Ja eipä ollutkaan. Jotakin kummia samentumia vasemman silmän sarveiskalvon takana lasiaisessa, ei sen ihmeellisempää. Kuulemma tavallista. Samentumat voivat siirtyä pois näkökentästä tai sitten eivät, iän myötä nuo kuviot kuitenkin yleensä vain lisääntyvät. On vain oltava kiinnittämättä niihin huomiota.

1. Tutkimusten takia mun vasempaan silmään pudotettiin tippa ainetta, joka suurensi mustuaisen tuommoiseksi. Lähelle en nähnyt ollenkaan. Vasta nyt parin tunnin jälkeen näkö alkaa pikkuhiljaa palautua.
2. Mun hiukset tarvitsisivat kipeästi kampaajaa, enkä todellakaan uskalla itse leikellä etuhiuksiani. Voin taata, että otsatukkani on tällä hetkellä pahempi näköhaitta kuin mitkään lasiaissamentumat!

Myöhemmin tänään menen vielä BodyPump-tunnille, jonka jälkeen mun tekisi niin mieli paistaa muutamat letut ja syödä niitä mansikkahillon kera iltapalaksi, naminam! Mutta saa nyt nähdä, ehkä jätän kokkailun tuonnemmas. Mieliteoista puheen ollen haluaisin viikonloppuna suunnata Turkuun Ruisrockiin. En ole kertaakaan elämässäni ollut vielä oikeasti festareilla ja tahtoisin kokea sen kaiken tänäkesänä. Puheilleni ei vain ainakaan toistaiseksi ole kavereitteni suunnalta näytetty vihreää valoa.

No, ei auta muu kuin katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Say you want me or you don't need me

Lauantaipäivä kului Helsingissä. Päivälle oli luvattu huonoa säätä, mutta aamupäivä oli kuin olikin lämmin ja otollinen yleisurheilun seuraamiseen paikan päällä. Kahdentoista maissa olimme löytäneet autollemme parkkipaikan täpötäydestä pääkaupungista ja istumapaikkamme stadionilta. Kisayleisölle ei ollut järjestetty minkäänlaista erillistä pysäköintimahdollisuutta, mikä ihmetytti ja ärsytti suuresti, joten vapaan parkkiruudun etsimisessä todella vierähti tovi jos toinenkin. Tunnelma kentällä oli kyllä kokemisen arvoinen; Niklas Sandellsin upea erävoitto 1500 metrin juoksussa sai jopa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Kisatauolla söimme Lasipalatsi-nimisessä ravintolassa kaupungin keskustassa ja nautimme mielettömän hyvästä ruoasta. Seitsemän aikoihin taivas alkoi tiputella vettä ja kertakäyttösadetakille oli tarvetta. 1,95 euroa maksava takki oli kuitenkin pettymys; napit eivät edes pysyneet kiinni. Onneksi en kuitenkaan ollut jättänyt kaikkea tuon yhden muoviviitan varaan!

Miesten moukarikisan jälkeen suuntasimme stadionilta mummuni luo Mäntsälään. Matka taittui vain reilussa puolessa tunnissa, kun matka kotiin olisi vienyt puolitoista tuntia. Ilta meni kuitenkin pitkäksi, ja nukahdin vasta 04.37, jonka vuoksi seuraava aamu olikin väsymyksen täyteinen, kuten koko loppupäiväkin. Serkkuni syntymäpäivät olivat pikkuruinen katastrofi. Juhla ei ollutkaan sukulaisten keskeinen vaan myös lastenkutsut oli tungettu samaan syssyyn. Kohokohta oli ehkä se, kun nuo päiväkoti-ikäiset saivat pahviset torvet käsiinsä. Mikä soittokonsertti siitä syntyikään. Pakenimme ulos ja reilun tunnin vierailun jälkeen poistuimme jo perheeni kanssa paikalta. Seuraavan kymmenen vuoden sukulointikiintiö on taas täysi!

Illalla katsoimme kotona miesten 1500 metrin juoksun sekä pituushyppyfinaalin. Juoksu meni miten meni, pituushypynkin paras suomalaissaavutus oli kuudes sija. Odotukset olivat korkealla jalkapallon em-finaalin suhteen. Ottelun jännitys päättyi kuitenkin jo pian toisen erän alussa, kun Italia joutui jatkamaan peliä vajaamiehityksellä 0-2 tappioasemassa. Vaikka kannatinkin Italiaa, soin voiton Espanjalle. Oli se kuitenkin matsin kuningas. Kahtien Euroopan mestaruuskisojen päätyttyä ja ennen nukkumaanmenoa katsoimme poikaystäväni kanssa Katsomosta vielä jakson Kostoa, joka on ehdottomasti yksi lempisarjoistani.

Tänään heräsimme vasta puolenpäivän jälkeen ja söimme ulkona ihanassa auringonpaisteessa. Iltapäivällä kävin Body Pumpissa (lihaskuntoa). Hellepäivän tunti oli odotetun tuskainen, mutta kyllä se taas kannatti! Huomenna on jälleen työpäivä; huonosti ja vähän nukutun viikonlopun jälkeen en millään jaksaisi nousta aikaisin aamulla, mutta onhan ne velvollisuudet hoidettava. Nyt ajoissa nukkumaan ja odottelemaan huomisia auringonottokelejä!