Hei, älä pelkää elää

Etsin usein kappaleita, joiden sanoihin koen voivani samaistua. Saatan vain syöttää Googleen lausahduksen sen hetkiseen tunnetilaani liittyen ja etsiä laulunsanoja. Lyyriikat ovat ehdottomasti musta tärkein osa biisiä. Mitä on hyvä kappale ilman selkeää sanomaa? Ei mun mielestäni mitään. En kuuntele kappaletta, jos sanat eivät kolahda. Toki melodiankin on oltava mukaansa tempaava, mutta sen arvostelu jää minulta melko vähälle uutta biisiä kuunnellessani. Melodia luo kappaleelle taustan, jolle sanoitus rakentuu.

Chisun Minä ja mun pää -kappale kolahti heti. Minun oli kuunneltava biisi yhä uudelleen ja uudelleen, jotta yksikään sanoituksen kohta ei jäisi pimentoon.

* * *

"Hei, älä pelkää elää" oli viimeinen neuvo,

jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko

Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään

Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään

Pelkään ihan kaikkea. Poikaystäväni mielestä olen yksinkertaisesti nössö. En tarkoita hämähäkkien tai ukkosen pelkäämistä, en mitään niin konkreettista. Mun pelkoihini liittyy aina mahdollisuus valita ja kieltäytyä. En uskalla istua auton kyydissä, jos ratissa on sellainen henkilö, jolla on vähänkin taipumusta kaahailla tai heitellä ajoneuvon peräpäätä, pelkään jopa skootterin kyydissä kaarrettaessa risteyksessä. Tosin viimeksi mainittu taitaa johtua siitä, että ystäväni kanssa kaaduimme taannoin juuri kyseenlaisessa tilanteessa. Eihän siinä pahasti käynyt, mutta kammo ilmeisesti jäi. Pelkään myös lasketella, pelkään temppuilla trampoliinilla tai koulun telinevoimistelutunneilla, en edes uskalla hypätä veteen pää edellä. Elämääni hallitsevimpia pelkoja ovat kaikenlaiset vakavat sairaudet kuten syövät ja sydänsairaudet sekä allergiani. Harva se päivä tunnustelen kainaloitani mahdollisten kyhmyjen varalta, pelästyn pientäkin pistosta rinnassa tai vihlaisua päässä. Allergioitteni vuoksi olen erityisen säikky. Suurin syy siihen on noin puolitoista vuotta sitten kokemani maitosiedätys, josta kerron seuraavassa postauksessani.

Kaikki pelkoni voi kai kiteyttää yhteen sanaan; kuolemanpelko. Pelko, joka nostaa päänsä esiin huomaamattakin. Pelkään kuolemaa. Tai pikemminkin elämän päättymistä. Itseni satuttamista. En halua vaarantaa henkeäni vähääkään. Vähän väliä ajattelen, että mitä jos tänään on elämäni viimeinen päivä. Täytän vasta kuusitoista vuotta, minulla on kaikki vielä edessäni. En tiedä, millaista on raskaan työpäivän jälkeen tulla omaan kotiin, jossa aviomies ja lapset odottavat. En edes tiedä, millaista on opiskella lukiossa tai ajaa autoa. En pelkää tiedottomuutta kuoleman jälkeisestä 'elämästä'. En pelkää vanheta. Minun vain ei vielä ole aika jättää nykyistä elämääni, minun ei ole aika lähteä täältä mihinkään. Kai haluan tehdä kaiken, mihin itse pystyn vaikuttamaan, mahdollistaakseni sen, että näen itseni peilistä vielä monen monen monen vuodenkin päästä.

En halua täysin päästä eroon peloistani, en olisi ylpeä uhkarohkeudestakaan. Haluan vain, että ne löystävät otettaan minusta, jotta pystyn nauttimaan elämästäni täysillä. Pelkoihini liittyy myös usein epäluulo muita ihmisiä kohtaan; tajuaako se nyt, että neljänkympinalueella mittarilukeman nostattaminen kahteensataan on typerää ja ajattelematonta. Toisiin ihmisiin on pystyttävä luottamaan; ravintolassa minun on uskottava tarjoilijaa, jos hän vakuuttaa annokseni olevan maidoton ja kananmunaton. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jokainen ihminen kai pelkää kuolemaa, tietoisesti tai tiedottomasti, enemmän tai vähemmän. Jotkut, kuten minä, ajattelevat asiaa vain useammin ja syvemmin, ja siksi pelko on osa päivittäistäkin elämää. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan: "Mitä sitä pelkäämään, kaikkihan joskus kuolevat." Asiahan on juuri niin. Tästä yhdestä meille annestusta elämästä, jokaisesta sekunnista, on otettava kaikki irti. Mitä sitä turhaan murehtimaan! Pelko pois!

Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee

Mä painin sen kanssa kunnes se itkee ja häpee

Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää 

Tuomittu samaan selliin kunnes henki riistetään

Pelot eivät ole ainoa syy, miksi mun on niin helppo samaistua tähän kappaleeseen. Vaikea ja villi mieleni taistelee omaa tahtoani vastaan, ja usein se mieli nimenomaan vie voiton. Ailahtelevainen mieli. Vaikka en haluaisi närkästyä poikaystäväni laiminlyödessä sovittua tapaamisaikaamme kymmenellä minuutilla, huudan silti hänelle naama punaisena siitä, miten hän ei arvosta minua. En tahtoisi olla mustasukkainen, mutta joka kerta kun poikaystäväni mainitsee naispuolisia ystäviä puheissaan, puristan hampaani yhteen ja mulkaisen häntä vihaisesti. Tapanani on siis myös ylireagoida ja suurennella asioita. Tulkitsen ihmisten sanat myös tavallani, ja juuri se aiheuttaa välillä väärinymmärryksiä ja pikku kärhämiä. Pahinta on tietenkin se, etten kykene pitämään sanojani. Alan katua ja viimeistään puolen tunnin mykkäkoulun jälkeen pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja lupaan kerran olleen viimeinen. Joka kerta sama virsi.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" vielä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää

Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Välillä todella tuntuu raskaalta elää tuomittuna samassa sellissä pääni kanssa! Mutta olen ja pysyn siinä toivossa, että ajan myötä, elämänkokemuksen karttuessa, tapani ajatella muuttuu ja luottamukseni muita ihmisiä kohtaan kasvaa.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" sä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin 

Elämä vie, elämä tuo,

kädestä syö, sielusta juo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

 

Vaikka pelkojani on monia, pelkään itseni vahingoittamista, en kuitenkaan pelkää heittäytyä tunteitteni vietäväksi, vaikka sekin (voi) satuttaa. Uskallan rakastaa. Välillä tuntuu, että mulla on rakkautta ja hellyyttä annettavana turhankin paljon, tuskin ehdin elämäni aikana kaikkea edes jakamaan ympärilleni.
 Sen sijaan pelkään menettämistä. Pelkään sitä muutosta, joka menetyksen jälkeen tapahtuu.
 Pelkään sitä valtavaa tunneryöppyä. Pelkään sitä, miten kestän menetyksen, miten jaksan jatkaa eteenpäin.
Sekin tuska minun on kuitenkin elämäni aikana vielä kohdattava monesti.

* * *

Nyt ei kuitenkaan ole aika murehtia.

On elettävä hetkessä ja iloittava, kun siihen vähänkin on aihetta, nautittava elämän pienistä iloista!