It's hidden in the scars

Edellisessä postauksessa kerroin seuraavassa kirjoittavani maitosiedätyksestä, jota vuoden 2010 syksystä seuraavaan kevääseen saakka kävin läpi. Projekti aloitettiin ihotesteillä, joiden tarkoituksena oli 'varmistaa' allergia ja tutkia erikseen maidon eri ainesosien vaikutus elimistööni. Alkuperäinen tarkoitus oli maidon lisäksi parantaa sietokykyäni myös kananmunaan. Pian saatte kuitenkin selville syyn suunnitelmien muutokseen.
Seuraava TYKS-käynti oli varattu maitoaltistusta varten. Hoitaja pudotti kielelleni tipan raakamaitoa. Suuni kutisi rajusti, mutta vakavampia oireita ei kuitenkaan ilmennyt. Siedätys päätettiin aloittaa pienimmästä mahdollisesta maitoannoksesta.

Altistin elimistöni raakamaidolle päivittäin. Ensimmäisen viikon nautin viisi tippaa nestettä, josta vain kymmenesosa oli maitoa, loput vettä. Siitäkin määrästä kielenkärki alkoi inhottavasti kutita. Varmasti siis ymmärrätte, että olen maidolle todella allerginen. Jokainen suuri annoksen nosto tehtiin TYKSissä valvotuissa oloissa. Sairaala, tieto siitä että apu olisi lähellä jos jotakin tapahtuisi, rauhoitti minua. Olisin halunnut matkustaa Turkuun joka kerta, jokaista maitotippaa varten.

Jo ensimmäisenä päivänä olin kauhistellut nopeaa annosten nostotahtia. Määrä kaksinkertaistui aluksi viikon välein, myöhemmin kahden viikon. En voinut ymmärtää, miksi annosta oli nostettava niin tiuhaan tahtiin ja kerralla niin paljon. Halusin kuitenkin uskoa, että tämän tutkimuksen kehittäjä olisi minua viisaampi.

Vähitellen luottamukseni koko siedätyssysteemiä kohtaan alkoi kasvaa. Maitoannos kasvoi hyvää vauhtia, olin jo siirtynyt laimennetusta maidosta pelkkään maitoon. Join 5 millilitraa maitoa joka päivä. Kahden viikon jälkeen annoksen oli jälleen määrä tuplaantua. Minua pelotti ja olin epäluuloinen. 10 millilitraa ei kuitenkaan sairaalassa saanut aikaan edes suunkutinaa. Olin riemuissani. Seuraavana päivänä epäluulo heräsi kuitenkin taas, ja otin kotona maitoa 7 millilitraa. Hoitaja oli kehottanutkin ottamaan hieman takapakkia, jos siltä tuntui. Seuraavana päivänä ajattelin kuitenkin kykeneväni sietämään tuon 10 millilitraa ja heitin sen alas kurkustani ennen lähtöäni koulun liikuntakerhoon. Pesäpallopelin aikana tunsin hengittämisen vaikeutuvan vähitellen. Yritin yskiä ja ottaa syviä hengenvetoja, mikään ei auttanut. Menin kentän reunalle istumaan ja yritin rauhoittua. Ei mitään muutosta. Soitin isälleni. Kerroin, että hengittäminen tuntui vaikealta ja että minua pelotti. Isäni oli juuri lähtenyt kotoa aikeissaan käydä kaupassa. Onnekseni olin soittanut riittävän aikaisin, eikä hän ollut ehtinyt vielä pitkälle.

Kotiin päästyäni olin paniikissa. Hain astmapiipun ja vedin jauhetta henkeeni. Se auttoi vähän. Tärisin ja ihoani kutitti. Pian kasvoni saivat tulipunaisen värin. Käsivarsiani peitti allerginen ihottuma. Kiirehdimme autoon ja kohti lähimpää auki olevaa terveyskeskusta. Isä ohjasi toisella kädellään autoa, toisessa piteli adrenaliinipiikkiä siltä varalta, että tilani huononisi äkillisesti.

Matka kesti vartin, jonka aikana yritin hengittää rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Mitään muuta en varmaan ajatellutkaan. Päästyämme terveyskeskukseen minut otettiin kiireellisesti sisään. Oikeaan olkavarteeni pistettiin adrenaliinia, vasempaan kortisonia. Minulla oli kylmä, tärisin ja olin uupunut. Makasin hoitopöydällä vilttiin kääriytyneenä, ja vähän väliä verenpainetta ja muita arvoja mitattiin. Päässäni pyöri vain ajatus: "Haluan lopettaa siedätyksen. Enää ikinä en koske maitoon." Halusin kotiin.

Seuraavana päivänä menin kouluun normaalisti. Olin nukkunut yöni hyvin, huolestuneen poikaystäväni vierellä. Olin tavallaan helpottunut, siedätys oli ohi. Lopputuloksesta huolimatta. Koin oloni normaaliksi, edellisen päivän tapahtumat halusin vain unohtaa. Mutta...
Ensimmäisellä oppitunnilla tunsin hengitysteiden umpeutuvan ja kielen turpoavan. Pyysin itku kurkussa opettajalta luvan poistua terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja tuntui menevän paniikkiin minun astuessani huoneeseen hengitys vinkuen. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että näet toisen ihmisen panikoivan tilasi vuoksi. Yritä siinä sitten rauhoittua, kun ammattilaisellakaan ei tunnu ruiskut edes pysyvän käsissä.

Sain (kuin sainkin) jälleen adrenaliinipiikin. Tunsin olevani riippuvainen siitä tunteesta. Adrenaliini leviää elimistööni, olen turvassa. Voisinko enää koskaan elää ilman sitä tunnetta? 

Äitini hälytettiin paikalle ja siirryimme koululta kahden kilometrin päässä sijaitsevaan terveyskeskukseen. Lääkäri oli ehdottoman varma siitä, ettei reaktioni voinut olla seurausta edellispäivän maitoaltistuksesta. Altistuksesta oli kulunut jo lähes vuorokausi, ei se voinut olla mahdollista. Olin kehittänyt kaiken mielessäni. Hengitysvaikeudet, kaiken. Mihin kaikkeen mieleni vielä kykenisi?

Sain loppupäivän vapaaksi koulusta. Minua pelotti olla kotonakin. En halunnut olla yksin. Pelkäsin olla yksin. Pelkäsin itseäni.

Vaikka itse koen, että maitosiedätys vain pahensi tilannettani, siedätys on saavuttanut loistaviakin tuloksia. Kahden desilitran päivittäinen maitoannos on saavutettu ja siedätyksen loputtua tuota sietomäärää on ylläpidetty päivittäin esimerkiksi purkillisella jogurttia. Minun kohdalleni osui täydellinen epäonnistuminen. En uskalla edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos lusikoisin jogurttipurkin suuhuni. Siedätyksestä vastaava lääkäri kehotti minua aloittamaan prosessin alusta syömällä päivittäin palan maitoon tehtyä leipää. Maito sellaisessa muodossa voisi aiheuttaa lievempiä allergisia oireita. Mutta en mä uskaltanut tai halunnut palata siihen pelkotilaan. Lisäksi lääkäri epäili muun muassa koivun siitepölyn voimistaneen reaktiotani maitomäärään tuona viimeisenä siedätyspäivänä. Poikaystävälläni oli tuohon aikaan kissa, ja kissoille olen myös erittäin allerginen. Altistin siis jokaisena päivänä siedätyksen aikana itseni myös kissalle, mikä mahdollisesti vaikutti myös elimistöni reaktioon sen kohdatessa maitoa. Itse pidänkin todennäköisempänä sitä, sillä tänä keväänäkään en huomannut oireilevani ollenkaan vaikka siitepölyn määrä oli suurin moneen vuoteen. Yhtä hyvin voi olla, ettei kummallakaan edellä mainitulla asilla ollut merkitystä maitosiedätyksen kannalta ja elimistöni ei vain yksinkertaisesti kestänyt tuota kymmentä millilitraa toistamiseen. Ihmettelen kieltämättä kyllä sitä, ettei samainen annos sairaalassa tuntunut missään. Muistelen ainakin nauttineeni kotona täysin samaa maitoa kuin TYKSissäkin. Voiko olla, että loin itse koko anafylaktisen shokin? Olen mä sitä pohtinut. En kuitenkaan usko niin tapahtuneen, sillä uskoin vankasti sietäväni sen maitomäärän, en pelännyt shokkia. Enkä millään usko kyenneeni vain pelokkaan mielen voimalla aiheuttamaan ihottumaa tai kasvojen luonnotonta punoitusta. Sitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät yhdessä laukaisivat tuon allergisen reaktioni, en saa koskaan tietää.

Vielä kirjoittaessanikin yllä olevaa tekstiä minun oli vedettävä muutaman kerran syvään henkeä. Se kamala, maidon maku puski suuhuni ja tunsin kieleni kutiavan. Niin syvät haavat siedätys minuun jätti. Niin tosissani koen. Haavat, jotka ajan ja hyvien kokemusten myötä arpeutuvat. Lähes viisitoista vuotta olin ennen siedätystä kasvattanut luottamusta muihin ihmisiin, hälventänyt pelkoa, joka syömisen yhteydessä minut aina valtasi. Koko urakka oli aloitettava alusta. Yhä tänäkin päivänä, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta, suren sitä, miten siedätys kykeni minut henkisesti romuttamaan. Tuntuu ja kuulostaa hullulta. Ehkä itsekkäältäkin. Tiedostan sen. Joku toinen ei ehkä kokisi tätä kaikkea näin raskaasti. Mutta mä koen. Enkä voi sille mitään. En todellakaan haluaisi tuntea näin. Joskus pelkään, että maito ei tyytynyt jättämään jälkiä vain psyykkeeseeni, vaan myös elimistööni. Järkeiltyäni tovin tajuan kuitenkin, ettei se voi olla mahdollista. Kai.

Kirjoitin aiheesta Arpeni-nimisen aineenkin äidinkielentunnilla ja aloin yhtäkkiä vain itkeä hysteerisesti opettajan ja luokkatovereitteni läsnäollessa. Enää aihe ei itketä. Tuntemusten jakaminen ja sanoiksi pukeminen auttaa ja nopeuttaa haavojen arpeutumista. Se vain on totuus. Toivon mukaan vähitellen opin suhtautumaan maitoallergiaani löyhemmin, ymmärtämään sen, että, kun apua on saatavilla, minulla ei ole mitään hätää. Maailmassa on isompiakin ongelmia. Joskus koenkin pelostani syyllisyyttä; ei minulla ole oikeutta tehdä tällaisesta asiasta näin suurta numeroa. Allergiat ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä haasteita verrattuna esimerkiksi moniin sairauksiin. Haluan rohkaistua, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia elämästäni täysillä ennen kuin se on liian myöhäistä. Jos usko ja luottamus eivät riitä, pidän nälän loitolla vaikka pelkällä näkkileivällä!