live, laugh, love

Sunnuntaina sain vihdoin taas antaa suukon poikaystävälleni ja painautua hänen rintaansa vasten. Katsoimme kotonani Valencian formulakisan ja pääsin kuin pääsinkin fiilistelemään Kimin palkintokorokesijaa. Urheiluntäyteinen päivämme jatkui seuraten jalkapallo-ottelua, jossa vastakkain asettuivat Englanti ja Italia. En ole koskaan ollut mikään jalkapallofani, vaikka lajia olen itsekin nuorempana harrastanut, ja futiksen televisiosta seuraamista vasta olenkin pitänyt ajan haaskauksena. Jääkiekon mm-kisoja ja talviolympialaisia odotan aina malttamattomana, ja lätkäturnauksen loputtua minulta vie hetken tajuta, että pelejä ei enää tule. Nyt olen jostain syystä kuitenkin innostunut katsomaan jokaisen käynnissä olevien em-kisojen matsin. Suosikkia mulle ei kuitenkaan ole vielä ehtinyt syntyä, enkä juuri välitä kumpi joukkueista ottelun vie kotiinsa, mutta usein asetun tappiolla olevan joukkueen puolelle tai joukkueen, joka ei ole ennakkosuosikin asemassa. Mikä kumma syy siihenkin on? No, Italia voitti lopulta rangaistuslaukauksilla Englannin ja selvitti tiensä välieriin.

Maanantaina siirryimme poikaystäväni luo grillailemaan. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Epähuomiossa ruokamme kärähtivät, minun vielä astetta pahemmin. Kiittämättömästä suustani pääsi jokin ilkeä lausahdus poikaystäväni ruoanlaittotaidoista ja huolimattomuudesta, ja lensipähän maissinikin sitten komeassa kaaressa naapurin nurmikolle. Syötyämme lopulta sen, mitä kykenimme, saimme hyvät naurut muistellessamme tuota ruoanlaittohetkeä!

Iltapäiväksi olin varannut lihaskuntotunnin(, jonka vuoksi missasin leffaillan ystävieni seurassa. No, toinen kerta sitten!). Tunti ei ollut ollenkaan yhtä rankka kuin viimeviikkoinen, ensi kerralla uskallan ehkä lisätä jo vaikeustasoa. Ehtii sitä siis pieniä ihmeitä tapahtumaan jo viikossa! Pienin askelin kohti suurempaa muutosta. Siinäpä voisikin olla tämän viikon mottoni. Kuulostaa pätevältä tilanteessa kuin tilanteessa.

Huomenna, tai oikeammin tänään, on kolmas työpäiväni. Minuakin naurattaa. Kaiken kaikkiaan niitäkin kertyy tälle kesälle huimat kahdeksan. 24 tuntia. Se kuulostaa paremmalta, kuitenkin yksi vuorokausi :D. No, työ, jos sitä voi sellaiseksi edes kutsua, on leppoisaa, ja puuhaa jonka parissa viihdyn ja josta nautin. Hymy kiipeilytelineessä kiipeilevän tai liukumäkeä laskevan lapsen kasvoilla palkitsee jokaisen kolmen tunnin ja saa minut vakuuttuneeksi siitä, että päivän hyvä työ on tehty!

Mahtavaa alkuviikkoa jokaiselle teille!

I belong to YOU

Juhannusaatto oli juuri sellainen kuin toivoinkin ja vielä enemmän. Sää saaristossa oli mitä mainioin; aurinko porotti pilvettömältä taivaalta pitkälle iltaan saakka. (En kuitenkaan kyennyt välttymään palamiselta.) Seura oli mahtava, ja tulipa sitä tutustuttua uusiinkin ihmisiin. Tunsin itseni mielettömän onnelliseksi istuessamme rantakalliolla ja räpsiessämme kuvia toisistamme. Seuraavana päivänä kasvoni olivat jopa kipeät liiasta nauramisesta.

juhannusleiri :D

Upein hetki oli ehkä kuitenkin se, kun istuimme pienessä niemenkärjessä juhannuskokon juuressa. Lauloimme perinteistä suomalaista iskelmää ja räkätimme katketaksemme. Voi sitä tunnetta, kun kokee kuuluvansa johonkin.

Kokkoiltuamme (?) jatkoimme iltaa saunoen ja jotkut jopa pistäytyivät jääkylmässä merivedessä. Tai no seitsemäntoista-asteista se oli, ei kylmää muiden kuin minun mielestäni :D. Väsymys oli jo aikaisemmin päivällä vaivannut ja neljään mennessä se oli kasvanut jo ylitse pääsemättömäksi. Siirryin unten maille parin kaverini kanssa, muut jatkoivat vielä tovin löylyissä.

Juhannuspäivän vietin perheeni kanssa mökillä kuolemanväsyneenä valvomisen jäljiltä. Koko päivä oli sateinen, ja olin yhä vain kiitollisempi edellispäivän upeasta säästä. Söimme kuitenkin hyvin (edellisenä päivänä se kun oli juhlahuumassa unohtunut :D) ja saunoimme pikkuruisen lammen rannalla. Illalla katsoimme em-kisojen kolmannen puolivälieräottelun, jonka jälkeen simahdinkin sitten saman tien.

KIITOS RAKKAAT IHANASTA JUHANNUKSESTA!

Juhannusta me juhlitaan

Juhannuksesta on tulossa mahtava! Lähdemme porukalla ystäväni mökille saaristoon nauttimaan tästä keskikesän juhlasta. Vihdoin näen kokonkin omin silmin (en tosiaan ole nähnyt sellaista aiemmin)! Miten juhannus sujui, kerron sen varmasti seuraavassa postauksessani! Tänäiltana suunnitelmissa on käpertyä kullan kainaloon, tehdä yhdessä ruokaa ja myöhemmin syventyä Tshekki-Portugali -ottelun pariin. Huomenna voi sitten hyvillä mielin ottaa lomasta kavereiden kanssa kaiken irti ja juhlia!

Ikimuistoista juhannusta kaikille!

I can't wait

Nyt on kurssivalinnat tehty ja tullut tutustuttua päällisin puolin syksylläkin vastaan tuleviin naamoihin; rehtoriin, opettajiin ja opiskelukavereihin. Lukion tilat olivat mulle ennestään tutut jo kevään tutustumiskerralta. Odotan käsittämättömällä innolla koulun alkua enkä oikein malta lomailla. Mutta hyvä asiahan se on, että syksyä ei odota surkeana ja kauhulla!

Treenikausikin tuli viimein avattua, kuten lupasin. Kyllä on kunto päässyt hurjasti romahtamaan. Lihakset tärisevät vieläkin, vaikka jumpasta on aikaa vierähtänyt jo useampi tunti. Huomenna jatkuu! Toivottavasti innostukseni pysyy yllä kesän loppuun saakka, ehkä edemmäskin. Syksyllä vain vapaa-ajasta on puutetta, kun koulu ja harrastukset vievät suuren osan ajasta ja kavereitakin pitää ehtiä näkemään.

Lopuksi pyydän anteeksi kahta vuodatuspostausta! Jättäkää ne lukematta, jos ette pidä negatiivisen sävyisistä kirjoituksista. Lupaan jättää niiden luomisen vähälle, mutta haluan kuitenkin purkaa tunteitani juuri tänne. Haluan antaa elämästäni aidon ja todellisen kuvan, vastoinkäymisineen. Siksi edellinen postaukseni ei varmasti ollut viimeinen lajiaan.

Is it enough?

En tiedä enää mitään. Vaikka pidänkin vannomani lupauksen, muuttuuko mikään? Molempien pitäisi haluta muutosta, molempien tulisi tehdä parhaansa. Riittääkö pelkkä rakkaus? Rakkaus, jota ei tunnu rikkovan mikään. Rakkaus, joka tekee irti päästämisestä helvetin vaikeata. Viestiikö se siitä, että tästä minun ei tulekaan luopua? Että tässä minun on hyvä olla? Että loppujen lopuksi tämä on sitä, mitä haluan? Haluan uskoa niin. Sillä muuhun en kykene. En nyt enkä ehkä koskaan.

is it?

no hurry, no worry

Vihdoin syksyllä tapahtuva muutos alkaa tuntua todelliselta. Torstaina postilaatikkoomme putosi kirje, jossa Luostarivuoren lukion rehtori ilmoittaa minun hyväksynnästäni kyseisen oppilaitoksen opiskelijaksi. Ensi viikkoon mennessä on tehtävä alustavat kurssivalinnat ensimmäiseksi lukiovuodeksi. Valinta ei tule olemaan helppo, sillä luonnontieteet kiinnostavat, kieliä haluaisin oppia yhä lisää, psykologia olisi mielettömän mielenkiintoista enkä haluaisi jättää ainuttakaan äidinkielen tai yhteiskuntaopinkaan kurssia suorittamatta. Ja kuitenkin haluan selvitä lukiosta kolmessa vuodessa. Kai.

Vähän minua jännittää, miten perfektionisti luonteeni selviää lukion haasteista. Peruskoulussa kun haalin lähes jokaisesta kokeesta kympillä alkavan arvosanan. Lukiossa se ei vain ole mahdollista, jos haluan pitää kiinni muustakin elämästä. Minun on opittava keskittymään aineisiin, jotka minua eniten kiinnostavat, ja panostettava niihin. Kasillakin alkava numero minun on ymmärrettävä hyväksyä.

Kaiken opiskelun aiheuttaman kiireen ohella on pystyttävä pitämään kiinni nykyisistä ystävistä ja muodostettava myös uusia kaverisuhteita. Pidän itseäni kuitenkin sosiaalisena ihmisenä ja uskon ja toivon, että ystävien saaminen ei tuota ongelmia. Kuten eräs ystäväni sanoi, lukioihinkin kerääntyy paljolti samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen sävel löytyy varmasti vaivatta.

Elokuun 14. päivänä saa jälleen palata/joutuu jälleen palaamaan koulukirjojen pariin, mutta sitä ennen on vielä kahdeksan viikkoa lomaa jäljellä! Otetaan siitä siis kaikki irti ja nautitaan kiireettömyydestä!

(kuten etanat)

I'll promise

Kesäloman alku onkin uusia oivalluksia täynnä. Viimeisimpänä, olen kamala tyttöystävä! Olen tosissani. Haastan riitaa mitä ihmeellisimmistä asioista, olen mustasukkaisin ihminen mitä maapallo päällään kantaa ja odotan poikaystävältäni moitteetonta käytöstä ja asioihin suhtautumista. Enhän jaksaisi edes itse katsella itseäni. Miksi sitten oletan muiden kestävän minua ongelmitta? Tosiasioiden myöntäminen ei vain aina ole helppoa. Uudenvuodenlupaus kun ei ole ajankohtainen, vannon lupauksen kesäloman kunniaksi: Lupaan olla vastaisuudessa parempi kumppani.

Jokaisessa riidassa on kuitenkin kaksi osapuolta, enkä voi syyttää kaikesta vain itseänikään. Olen vain vihdoin saanut sanottua ääneen, että parisuhteemme karikoista ei ole vastuussa ainoastaan poikaystäväni. Parhaiden ystävieni kanssa annoimme taannoin kunnon läksytyksen vastakkaisen sukupuolen edustajille, tänään moitimme toisen heistä kanssa kilvan itsiämme (miten ihmeessä tuo sana taipuu?). Ei kai naisen pitäisi sitä koskaan ääneen lausua, mutta ei miehilläkään helppoa ole. Mies on kuitenkin loppujen lopuksi melko yksinkertainen otus.

Lupauksista puheenollen...

Ensi viikosta lähtien kiellän itseltäni kaikki herkut ja aloitan armottoman kuntoilun. Armottoman ja armottoman, mutta päivittäin aion saada takamukseni ylös sohvalta ja sydämeni pamppailemaan kahtasataa muutakin kuin pelästyessäni valtavaa uroshyttystä (jahtasin yhtä sellaista tänään puolisen tuntia lattiamoppi kädessä). Lomaillessa sitä tulee vain löhöiltyä auringossa ja mässäiltyä kaikenlaista hyvää mitä eteen sattuu. Nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni! Kyse siis ei ole kymmenien kilojen laihdutuskuurista, vaan kunnon kohottamisesta ja kropan kiinteyttämisestä. Ja liikunta on ehdottomasti yksi loistava keino virkistää välillä synkkääkin mieltä!

Eiköhän siinä ole riittävästi lupauksia tältä erää. Aurinkoista viikon jatkoa kaikille!