live, laugh, love

Sunnuntaina sain vihdoin taas antaa suukon poikaystävälleni ja painautua hänen rintaansa vasten. Katsoimme kotonani Valencian formulakisan ja pääsin kuin pääsinkin fiilistelemään Kimin palkintokorokesijaa. Urheiluntäyteinen päivämme jatkui seuraten jalkapallo-ottelua, jossa vastakkain asettuivat Englanti ja Italia. En ole koskaan ollut mikään jalkapallofani, vaikka lajia olen itsekin nuorempana harrastanut, ja futiksen televisiosta seuraamista vasta olenkin pitänyt ajan haaskauksena. Jääkiekon mm-kisoja ja talviolympialaisia odotan aina malttamattomana, ja lätkäturnauksen loputtua minulta vie hetken tajuta, että pelejä ei enää tule. Nyt olen jostain syystä kuitenkin innostunut katsomaan jokaisen käynnissä olevien em-kisojen matsin. Suosikkia mulle ei kuitenkaan ole vielä ehtinyt syntyä, enkä juuri välitä kumpi joukkueista ottelun vie kotiinsa, mutta usein asetun tappiolla olevan joukkueen puolelle tai joukkueen, joka ei ole ennakkosuosikin asemassa. Mikä kumma syy siihenkin on? No, Italia voitti lopulta rangaistuslaukauksilla Englannin ja selvitti tiensä välieriin.

Maanantaina siirryimme poikaystäväni luo grillailemaan. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Epähuomiossa ruokamme kärähtivät, minun vielä astetta pahemmin. Kiittämättömästä suustani pääsi jokin ilkeä lausahdus poikaystäväni ruoanlaittotaidoista ja huolimattomuudesta, ja lensipähän maissinikin sitten komeassa kaaressa naapurin nurmikolle. Syötyämme lopulta sen, mitä kykenimme, saimme hyvät naurut muistellessamme tuota ruoanlaittohetkeä!

Iltapäiväksi olin varannut lihaskuntotunnin(, jonka vuoksi missasin leffaillan ystävieni seurassa. No, toinen kerta sitten!). Tunti ei ollut ollenkaan yhtä rankka kuin viimeviikkoinen, ensi kerralla uskallan ehkä lisätä jo vaikeustasoa. Ehtii sitä siis pieniä ihmeitä tapahtumaan jo viikossa! Pienin askelin kohti suurempaa muutosta. Siinäpä voisikin olla tämän viikon mottoni. Kuulostaa pätevältä tilanteessa kuin tilanteessa.

Huomenna, tai oikeammin tänään, on kolmas työpäiväni. Minuakin naurattaa. Kaiken kaikkiaan niitäkin kertyy tälle kesälle huimat kahdeksan. 24 tuntia. Se kuulostaa paremmalta, kuitenkin yksi vuorokausi :D. No, työ, jos sitä voi sellaiseksi edes kutsua, on leppoisaa, ja puuhaa jonka parissa viihdyn ja josta nautin. Hymy kiipeilytelineessä kiipeilevän tai liukumäkeä laskevan lapsen kasvoilla palkitsee jokaisen kolmen tunnin ja saa minut vakuuttuneeksi siitä, että päivän hyvä työ on tehty!

Mahtavaa alkuviikkoa jokaiselle teille!