Hei, älä pelkää elää

Etsin usein kappaleita, joiden sanoihin koen voivani samaistua. Saatan vain syöttää Googleen lausahduksen sen hetkiseen tunnetilaani liittyen ja etsiä laulunsanoja. Lyyriikat ovat ehdottomasti musta tärkein osa biisiä. Mitä on hyvä kappale ilman selkeää sanomaa? Ei mun mielestäni mitään. En kuuntele kappaletta, jos sanat eivät kolahda. Toki melodiankin on oltava mukaansa tempaava, mutta sen arvostelu jää minulta melko vähälle uutta biisiä kuunnellessani. Melodia luo kappaleelle taustan, jolle sanoitus rakentuu.

Chisun Minä ja mun pää -kappale kolahti heti. Minun oli kuunneltava biisi yhä uudelleen ja uudelleen, jotta yksikään sanoituksen kohta ei jäisi pimentoon.

* * *

"Hei, älä pelkää elää" oli viimeinen neuvo,

jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko

Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään

Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään

Pelkään ihan kaikkea. Poikaystäväni mielestä olen yksinkertaisesti nössö. En tarkoita hämähäkkien tai ukkosen pelkäämistä, en mitään niin konkreettista. Mun pelkoihini liittyy aina mahdollisuus valita ja kieltäytyä. En uskalla istua auton kyydissä, jos ratissa on sellainen henkilö, jolla on vähänkin taipumusta kaahailla tai heitellä ajoneuvon peräpäätä, pelkään jopa skootterin kyydissä kaarrettaessa risteyksessä. Tosin viimeksi mainittu taitaa johtua siitä, että ystäväni kanssa kaaduimme taannoin juuri kyseenlaisessa tilanteessa. Eihän siinä pahasti käynyt, mutta kammo ilmeisesti jäi. Pelkään myös lasketella, pelkään temppuilla trampoliinilla tai koulun telinevoimistelutunneilla, en edes uskalla hypätä veteen pää edellä. Elämääni hallitsevimpia pelkoja ovat kaikenlaiset vakavat sairaudet kuten syövät ja sydänsairaudet sekä allergiani. Harva se päivä tunnustelen kainaloitani mahdollisten kyhmyjen varalta, pelästyn pientäkin pistosta rinnassa tai vihlaisua päässä. Allergioitteni vuoksi olen erityisen säikky. Suurin syy siihen on noin puolitoista vuotta sitten kokemani maitosiedätys, josta kerron seuraavassa postauksessani.

Kaikki pelkoni voi kai kiteyttää yhteen sanaan; kuolemanpelko. Pelko, joka nostaa päänsä esiin huomaamattakin. Pelkään kuolemaa. Tai pikemminkin elämän päättymistä. Itseni satuttamista. En halua vaarantaa henkeäni vähääkään. Vähän väliä ajattelen, että mitä jos tänään on elämäni viimeinen päivä. Täytän vasta kuusitoista vuotta, minulla on kaikki vielä edessäni. En tiedä, millaista on raskaan työpäivän jälkeen tulla omaan kotiin, jossa aviomies ja lapset odottavat. En edes tiedä, millaista on opiskella lukiossa tai ajaa autoa. En pelkää tiedottomuutta kuoleman jälkeisestä 'elämästä'. En pelkää vanheta. Minun vain ei vielä ole aika jättää nykyistä elämääni, minun ei ole aika lähteä täältä mihinkään. Kai haluan tehdä kaiken, mihin itse pystyn vaikuttamaan, mahdollistaakseni sen, että näen itseni peilistä vielä monen monen monen vuodenkin päästä.

En halua täysin päästä eroon peloistani, en olisi ylpeä uhkarohkeudestakaan. Haluan vain, että ne löystävät otettaan minusta, jotta pystyn nauttimaan elämästäni täysillä. Pelkoihini liittyy myös usein epäluulo muita ihmisiä kohtaan; tajuaako se nyt, että neljänkympinalueella mittarilukeman nostattaminen kahteensataan on typerää ja ajattelematonta. Toisiin ihmisiin on pystyttävä luottamaan; ravintolassa minun on uskottava tarjoilijaa, jos hän vakuuttaa annokseni olevan maidoton ja kananmunaton. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jokainen ihminen kai pelkää kuolemaa, tietoisesti tai tiedottomasti, enemmän tai vähemmän. Jotkut, kuten minä, ajattelevat asiaa vain useammin ja syvemmin, ja siksi pelko on osa päivittäistäkin elämää. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan: "Mitä sitä pelkäämään, kaikkihan joskus kuolevat." Asiahan on juuri niin. Tästä yhdestä meille annestusta elämästä, jokaisesta sekunnista, on otettava kaikki irti. Mitä sitä turhaan murehtimaan! Pelko pois!

Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee

Mä painin sen kanssa kunnes se itkee ja häpee

Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää 

Tuomittu samaan selliin kunnes henki riistetään

Pelot eivät ole ainoa syy, miksi mun on niin helppo samaistua tähän kappaleeseen. Vaikea ja villi mieleni taistelee omaa tahtoani vastaan, ja usein se mieli nimenomaan vie voiton. Ailahtelevainen mieli. Vaikka en haluaisi närkästyä poikaystäväni laiminlyödessä sovittua tapaamisaikaamme kymmenellä minuutilla, huudan silti hänelle naama punaisena siitä, miten hän ei arvosta minua. En tahtoisi olla mustasukkainen, mutta joka kerta kun poikaystäväni mainitsee naispuolisia ystäviä puheissaan, puristan hampaani yhteen ja mulkaisen häntä vihaisesti. Tapanani on siis myös ylireagoida ja suurennella asioita. Tulkitsen ihmisten sanat myös tavallani, ja juuri se aiheuttaa välillä väärinymmärryksiä ja pikku kärhämiä. Pahinta on tietenkin se, etten kykene pitämään sanojani. Alan katua ja viimeistään puolen tunnin mykkäkoulun jälkeen pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja lupaan kerran olleen viimeinen. Joka kerta sama virsi.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" vielä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää

Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Välillä todella tuntuu raskaalta elää tuomittuna samassa sellissä pääni kanssa! Mutta olen ja pysyn siinä toivossa, että ajan myötä, elämänkokemuksen karttuessa, tapani ajatella muuttuu ja luottamukseni muita ihmisiä kohtaan kasvaa.

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin" sä mulle tokaisit,

mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo,

ensin kädestä syö, sit sielusta juo

Ja selinpäin mä tahalteen jäin

Jo elämän puun ja helvetin näin 

Elämä vie, elämä tuo,

kädestä syö, sielusta juo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

 

Vaikka pelkojani on monia, pelkään itseni vahingoittamista, en kuitenkaan pelkää heittäytyä tunteitteni vietäväksi, vaikka sekin (voi) satuttaa. Uskallan rakastaa. Välillä tuntuu, että mulla on rakkautta ja hellyyttä annettavana turhankin paljon, tuskin ehdin elämäni aikana kaikkea edes jakamaan ympärilleni.
 Sen sijaan pelkään menettämistä. Pelkään sitä muutosta, joka menetyksen jälkeen tapahtuu.
 Pelkään sitä valtavaa tunneryöppyä. Pelkään sitä, miten kestän menetyksen, miten jaksan jatkaa eteenpäin.
Sekin tuska minun on kuitenkin elämäni aikana vielä kohdattava monesti.

* * *

Nyt ei kuitenkaan ole aika murehtia.

On elettävä hetkessä ja iloittava, kun siihen vähänkin on aihetta, nautittava elämän pienistä iloista!

If it's worth having, it's worth fighting for

Viimeiset viisi päivää ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Lauantaipäivä meni palautuessa edellisillan rankasta juhlinnasta. Olisin voinut nukkua koko päivän ja itkeä silmäni irti kuopistaan. Sellainen on mun tyypillinen krapulapäivä. Kukaan ei hakkaa pään sisältä, ruokahalu on ennallaan, olen vain masentunut ja vittuuntunut. Saan yliannostuksen kumpaakin, liian lyhyen ajan sisällä liikaa masennusta ja vitutusta. Jostain syystä se olo jäi asumaan muhun muutamaksi ylimääräiseksikin päiväksi. Näin ystäviäni, mutta joka hetki odotin yhä enemmän ja enemmän poikaystäväni paluuta pitkäksi venyneeltä mökkireissulta. Ikinä ei pitäisi tottua mihinkään! Muutaman päivän ero tuntuu maailmanlopulta, öitä en viitsisi edes nukkua yksinäni. Ällöttävää, miten riippuvainen sitä on toisesta ihmisestä, yhdestä ihmisestä. Olen riippuvainen siitä tunteesta, että joku on vierellä ja pitää kiinni. Ehkä turvallisuudentunteesta. En mä tiedä. Sitten, kun kaikki on niin kuin hetki sitten halusi, ei kuitenkaan osaa näyttää sitä, miten hyvä on vihdoinkin olla. Ja kaikki hajoaa taas käsiin. Loputon odotus tuntuu menneen hukkaan, ei ollutkaan mitään odottamisen arvoista.

Haluan uskoa parempaan huomiseen. Ajatella, että kyllä tämä tästä. Ajan myötä kaikki muuttuu. Mutta onko musta lopuksi enää mitään jäljellä? Vastaus on tietenkin 'ei', jos parempaa huomista ei koskaan tule. Mutta se tulee, yhdessä tai erikseen. 

Se tulee. (:

That's what friends are for

Perjantai-ilta oli mahtava. Tanssimme, lauloimme, nauroimme, itkimme, söimme, joimme ja ehkä vähän vielä joimme. Tämä alkaa ehkä jo tulla ulos ovista ja ikkunoista, mutta kukaan ei vain voi ymmärtää, miten tärkeitä ystävät mulle ovat. Täysin korvaamattomia. Saan heistä niin paljon voimaa. He tuntevat minut oikeasti paremmin kuin minä itse, tietävät minua paremmin mikä mulle on parhaaksi. Sarkasmisuus on tästä kaukana, tarkoitan jokaista sanaa. En yksinkertaisesti pärjäisi ilman ystäviäni.

Jos vain saisin, mä palaisin aikoihin onnellisiin

Vai palaisinko sittenkään?

"Vaikka on kaikki kohdallaan, ei mikään ole ennallaan" Anssi Kela laulaa kappaleessaan Mikan faijan BMW. Pikemminkin; vaikka mikään ei ole ennallaan, kaikki on kuitenkin kohdallaan. Paras on antaa kaiken vain kulkea eteenpäin omalla painollaan. Asetelmat muuttuvat, ihmisetkin. Mikään ei ole ikuista.

Me ollaan vielä liian nuoria ottamaan elämää turhan vakavasti!

 * * *

Viikko on kulunut löhöten sängyssä, urheillen sekä töitä tehden ja tulipa sitä torstaina oltua myös 4-vuotiaan serkkutyttöni nimppareilla. Torstaina mulla oli myös tämän kesän viimeinen työpäivä. Toisaalta olen iloinen, ettei enää ainoanakaan aamuna tarvitse herätä herätyskellon soittoon. Toisaalta, rahantulo loppui. Kirpputorisuunnitelmatkin ovat jääneet toteuttamatta. Nyt mun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni, tarttua tarpeettomia vaatteita täynnä oleviin muovikasseihin ja hinnoitella sisältö. Eihän se paljoa vaatisi, mutta aloittaminen - se vain on aina hankalinta.

Tänään menemme porukalla yhden kaverini luokse juhlistamaan, vaikka nyt kesäloman puolivälin ylitystä. Vaikka, mitä juhlan aihetta siinä muka on! Loma loppuu jo kohta ja ensimmäinen lukukausi lukiossa starttaa. Koulu ja harrastukset vievät kaiken aikani ja aika ystävieni kanssa on kortilla. Yritän kyllä kovasti sovittaa arkeeni myös vapaa-aikaa, toivottavasti onnistun! Jos ei muuta, niin ainakin viikonloput käytän parhaani mukaan hyödyksi.

Viimeiset neljä lomaviikkoa aion kuitenkin nauttia ihanien ystävieni seurasta ja pelkästä rennosta lomafiiliksestä. Ikään kuin varastoon, että jaksan puurtaa taas syyslomaan saakka!

Some way we can find another world to run away

Lauantaipäivä alkoi aikaisella herätyksellä. Poikaystäväni on moottoriurheiluhullu ja olin lupautunut lähtemään hänen kanssaan Alastarolle katsomaan Nitro Nationals -kilpailuja. Edellisiltana olimme lilluneet paljussa pitkälle yli puoleen yöhön, joten aamu oli vaikea ja väsymyksen täyteinen. Sää oli pilvinen ja koko menomatkan vettä satoi. Samalla seudulla, Oripäässä, oli samana päivänä Okra-maatalousnäyttely, jonka vuoksi liikenne takkuili ja satojenkin autojen jonoja pääsi muodostumaan. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen pääsimme perille moottoriradalle, jolle sadepilvet eivät onneksi olleet ehtineet vielä edes näyttäytyä. Tihkusateenkin vuoksi ajot jouduttaisiin keskeyttämään, kunnes rata saataisiin jälleen täysin kuivaksi.

Pääsimme istumaan radan kiihdytyspätkän viereen yhdentoista maissa ja tuolloin käynnissä oli moottoripyörännäköisten ajokkien matsailu. Seuraavaksi katseet kiinnittyivät tuunattuhin autoihin. Joku muu tietäisi oikeat termit kyseessä olevista menopeleistä, mutta mä nyt kerron vain sen, miltä ne tällaisen tavallisen tallaajan silmin näyttivät. Meteli oli jo tähän mennessä noussut yli korvien sietokyvyn ja korvatulpat olivat enemmän kuin tarpeelliset, mutta vasta yhden jälkeen se todellinen pauhu ja pärinä alkoi. 'Lavan' ottivat haltuunsa Top Fuel Dragsterit, joiden ampaistessa vauhtiin maa tärisi, rinnassa paukkui niin että hengitystä oli pidätettävä, sieraimissa kirveli ja korvia oli puristettava rystyset punaisina vaikka korvatulpat tekivätkin tehtävänsä.

Naiskuskit olivat harvassa, mutta niitäkin löytyi.

Janne Ahonen. Oli hassua nähdä Ahosta muualla kuin tulossa alas mäkihyppytornista.

Aika, joka kului noin 400 metrin kiihdytykseen sekä loppunopeus. Eivät ne turhaan vitkastelleet!

Päivä Alastarolla oli mukava ja onnistunut, vaikka lähdinkin reissuun täynnä ennakkoluuloja ja epäilyksiä. Ilma oli painostava ja vettä ripotteli silloin tällöin, mutta ei se tunnelmaa häirinnyt. Sain taas uusia kokemuksia ja voipi olla, että lähden katsomaan nitroja toistekin!

You're holding up traffic, green means go!

Tiistaina olin parhaan ystäväni kanssa Salossa. Shoppailimme hetken aikaa; löysin itselleni valkoisen perustopin jota kipeästi tarvitsin, puna-valkoraidallisen puolipitkähihaisen paidan ja ruskean nahkavyön. Topin ostin JC:stä, raitapaita ja vyö tarttuivat mukaani Vero Modasta. Vaatteiden lisäksi hankin pullon kuivashampoota (aikaisten aamujen pelastus!). Ostokset tehtyämme lounastimme Vilho-nimisessä paikallisravintolassa isäni kanssa, ostimme torilta mansikoita, löhöilimme puiston nurmikolla ja nautimme kesäisestä säästä. Juuri sitä kesä on parhaimmillaan; oleskelua hyvässä seurassa auringon alla!

Lopuksi suuntasimme salolaiseen mopoliikkeeseen. Suoritettuani koeajon, täytettyämme kaikki viralliset ja vähemmän viralliset paperit sekä haettuamme kilvet katsastuskonttorilta saatoin vihdoin hypätä ikioman skootterini ohjiin. 35 kilometrin matka Salosta kotiin vei pyöreästi tunnin, ja kotipihaan saavuttuani olin suunnattoman onnellinen siitä, ettei menopelini kokenut ainakaan ensiajossa kolhuja (kuten ei kuskikaan). Olen, jos mahdollista, jopa liian varovainen ajaessani; hidastan jok'ikisen kivenmurun kohdalla, jotta skootteri ei varmasti vain lähde altani.

Olen tyytyväinen valintaani, vaikka tiistaina päässäni olikin vain ajatus: "Ostan vaikka vaihteellisen mopon, jollei muuta löydy!" Sain kortin siis jo kesäkuun puolivälissä, mutta skootterin hankinta vain venyi ja venyi. Nyt vihdoin saan ihailla tuota valkoista kaunokaista ikkunastani!


Päästyäni turvallisesti kotiin lähdin poikaystäväni kanssa paikallisen kesäteatterin kesänäytökseen Väärämäen veljekset. Näytös oli mukaansa tempaava ja hulvattoman hauska! Oman lisänsä teatteriesitykseen toi tietysti taitavat sekä tututkin näyttelijät.

Eilen olimme pienellä porukalla Paimion hiekkakuopilla. Sää oli lämmin, mutta aurinkoa saimme kuitenkin turhan monta kertaa hätyytellä pois pilviverhon takaa. Uimme vilpoisassa järvivedessä, makasimme auringossa ja yksinkertaisesti vain pidimme hauskaa. Illalla pääsin vielä esittelemään upouutta ajokkiani kavereilleni. Skootteri sai lämpimän vastaanoton, mutta jostakin syystä mun (yli-)innokkuudelle naurettiin :D.

Tänään töiden jälkeen käväisin silmälääkärissä. Mä olen jo vuoden ajan katsellut näkökentässäni harmaita kuvioita, jotka seuraavat pienellä viiveellä vasemman silmäni katsetta. Nyt olin vihdoin päättänyt ottaa selvää, ettei kyseessä ole mitään vakavaa. Ja eipä ollutkaan. Jotakin kummia samentumia vasemman silmän sarveiskalvon takana lasiaisessa, ei sen ihmeellisempää. Kuulemma tavallista. Samentumat voivat siirtyä pois näkökentästä tai sitten eivät, iän myötä nuo kuviot kuitenkin yleensä vain lisääntyvät. On vain oltava kiinnittämättä niihin huomiota.

1. Tutkimusten takia mun vasempaan silmään pudotettiin tippa ainetta, joka suurensi mustuaisen tuommoiseksi. Lähelle en nähnyt ollenkaan. Vasta nyt parin tunnin jälkeen näkö alkaa pikkuhiljaa palautua.
2. Mun hiukset tarvitsisivat kipeästi kampaajaa, enkä todellakaan uskalla itse leikellä etuhiuksiani. Voin taata, että otsatukkani on tällä hetkellä pahempi näköhaitta kuin mitkään lasiaissamentumat!

Myöhemmin tänään menen vielä BodyPump-tunnille, jonka jälkeen mun tekisi niin mieli paistaa muutamat letut ja syödä niitä mansikkahillon kera iltapalaksi, naminam! Mutta saa nyt nähdä, ehkä jätän kokkailun tuonnemmas. Mieliteoista puheen ollen haluaisin viikonloppuna suunnata Turkuun Ruisrockiin. En ole kertaakaan elämässäni ollut vielä oikeasti festareilla ja tahtoisin kokea sen kaiken tänäkesänä. Puheilleni ei vain ainakaan toistaiseksi ole kavereitteni suunnalta näytetty vihreää valoa.

No, ei auta muu kuin katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Say you want me or you don't need me

Lauantaipäivä kului Helsingissä. Päivälle oli luvattu huonoa säätä, mutta aamupäivä oli kuin olikin lämmin ja otollinen yleisurheilun seuraamiseen paikan päällä. Kahdentoista maissa olimme löytäneet autollemme parkkipaikan täpötäydestä pääkaupungista ja istumapaikkamme stadionilta. Kisayleisölle ei ollut järjestetty minkäänlaista erillistä pysäköintimahdollisuutta, mikä ihmetytti ja ärsytti suuresti, joten vapaan parkkiruudun etsimisessä todella vierähti tovi jos toinenkin. Tunnelma kentällä oli kyllä kokemisen arvoinen; Niklas Sandellsin upea erävoitto 1500 metrin juoksussa sai jopa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Kisatauolla söimme Lasipalatsi-nimisessä ravintolassa kaupungin keskustassa ja nautimme mielettömän hyvästä ruoasta. Seitsemän aikoihin taivas alkoi tiputella vettä ja kertakäyttösadetakille oli tarvetta. 1,95 euroa maksava takki oli kuitenkin pettymys; napit eivät edes pysyneet kiinni. Onneksi en kuitenkaan ollut jättänyt kaikkea tuon yhden muoviviitan varaan!

Miesten moukarikisan jälkeen suuntasimme stadionilta mummuni luo Mäntsälään. Matka taittui vain reilussa puolessa tunnissa, kun matka kotiin olisi vienyt puolitoista tuntia. Ilta meni kuitenkin pitkäksi, ja nukahdin vasta 04.37, jonka vuoksi seuraava aamu olikin väsymyksen täyteinen, kuten koko loppupäiväkin. Serkkuni syntymäpäivät olivat pikkuruinen katastrofi. Juhla ei ollutkaan sukulaisten keskeinen vaan myös lastenkutsut oli tungettu samaan syssyyn. Kohokohta oli ehkä se, kun nuo päiväkoti-ikäiset saivat pahviset torvet käsiinsä. Mikä soittokonsertti siitä syntyikään. Pakenimme ulos ja reilun tunnin vierailun jälkeen poistuimme jo perheeni kanssa paikalta. Seuraavan kymmenen vuoden sukulointikiintiö on taas täysi!

Illalla katsoimme kotona miesten 1500 metrin juoksun sekä pituushyppyfinaalin. Juoksu meni miten meni, pituushypynkin paras suomalaissaavutus oli kuudes sija. Odotukset olivat korkealla jalkapallon em-finaalin suhteen. Ottelun jännitys päättyi kuitenkin jo pian toisen erän alussa, kun Italia joutui jatkamaan peliä vajaamiehityksellä 0-2 tappioasemassa. Vaikka kannatinkin Italiaa, soin voiton Espanjalle. Oli se kuitenkin matsin kuningas. Kahtien Euroopan mestaruuskisojen päätyttyä ja ennen nukkumaanmenoa katsoimme poikaystäväni kanssa Katsomosta vielä jakson Kostoa, joka on ehdottomasti yksi lempisarjoistani.

Tänään heräsimme vasta puolenpäivän jälkeen ja söimme ulkona ihanassa auringonpaisteessa. Iltapäivällä kävin Body Pumpissa (lihaskuntoa). Hellepäivän tunti oli odotetun tuskainen, mutta kyllä se taas kannatti! Huomenna on jälleen työpäivä; huonosti ja vähän nukutun viikonlopun jälkeen en millään jaksaisi nousta aikaisin aamulla, mutta onhan ne velvollisuudet hoidettava. Nyt ajoissa nukkumaan ja odottelemaan huomisia auringonottokelejä!