live every moment as if it's your last

maanantai 27. elokuuta 2012

If it's not like the movies

Viimeisimmät päivät ovat olleet K-A-M-A-L-I-A! Arkisin olen rättiväsynyt, viikonloppuisin olen... no, rättiväsynyt. Edellispäivänä sain tiedon esiintymisestä, joka on tulevana keskiviikkona, siis ylihuomenna. Mun on säestettävä kahta eläkeikäistä laulajaa (no he olivat oikeasti ihan mukavia) ja opeteltava neljä täysin mulle tuntematonta kappaletta esiintymiskuntoon kolmessa päivässä. Voi herranjumala, nyt tajuan sen itsekin. Kolmessa päivässä. Normaalisti hion kappaleita valmiiksi useamman kuukauden. Jipii. Päälle puskeva stressi sai mut soittamaan pianoa eilenkin kahdeksan tuntia. Jep, melkeinpä siis koko hereilläoloaikani. Vielä kerran, jipii.

Mutta tuohan olikin vasta alkua! Tämä päivä oli yksinkertaisesti täydellinen katastrofi. Olin myöhästyä bussista, jonne matkalla ollessani huomasin unohtaneeni puhelimeni kotiin. Linja-auto näkyi jo, joten kännykkä sai sitten maata koko päivän sängylläni, minä en. Olin alustavasti sopinut järjestäväni esiintymisporukallemme harjoituspaikan kouluni juhlasalista ja kuinka ollakaan, minun oli määrä ilmoittaa toiselle heistä viestitse, onnistuuko järjestelyt niin. En tietenkään muistanut edes heidän sukunimiään, saati sitten puhelinnumeroja. Yritin urheasti saada puhelinnumeron käsiini tekstaamalla kaverini kännykästä isälleni, joka olisi ennen töihin lähtöä etsinyt tarvitsemani numeron puhelimeni saapuneista tekstiviesteistä. No, kaikki ei aina mene niin kuin elokuvissa...
Keskusteltuani lukion rehtorin kanssa sain varattua meille harjoitustilan koulultani puoli neljäksi, ja enää ei olisi tarvinnut kuin saada jollain tavalla lähetettyä siitä viesti laulajille. No, mikään ei mene niin kuin elokuvissa......
Kuten olen jo aikaisemmissa postauksissani kirjoittanut, olen todella allerginen maidolle ja todella tarkka siitä, että ruoassa, jota suuhuni ahdan, ei ole pisaraakaan maitoa. No, useimmiten minulle suunnattu ruoka on laitettu erilleen normaalia ruokavaliota noudattavasta ruoasta. Tälläkin kertaa kaukana muista ruoka-astioista oli pata, jonka kannessa luki 'maidoton'. Lisäksi ruoan ilmoitettiin sisältävän sianlihan sijasta kanaa. Ajattelin, että todennäköisesti nakkikastike, joka yleisellä tiskillä oli, olisi myös maidotonta. Niin oli ollut ennenkin. Varmistin asian vielä yhdeltä keittäjistä ja hän vakuutti nakkikastikkeen olevan maidotonta. Katsoin ruokalistasta vielä itse, että nakkikastikkeen perässä olivat kirjaimet M ja K, maidoton ja kananmunaton. Kauhoin kastiketta hyvillä mielin lautaselleni.
Syötyäni ruokaa muutaman haarukallisen suutani alkoi kutittaa epäilyttävästi. Vakuuttelin itselleni mielessäni, että kaikki oli hyvin, ruoka oli maidotonta, kehittelin taas oireilua oman pääni sisällä. Päätin kuitenkin omista vastusteluistani huolimatta käydä varmistamassa asian vielä kertaalleen keittiöstä. Keittiössä kohtasin naisen, jonka kanssa olin ensimmäisenäkin päivänä puhunut allergioistani ja hänen tiesin ymmärtävän tilanteeni täysin. Kysyin nakkikastikkeen maidottomuudesta ja hän vain pudisteli päätänsä, nakkikastikkeen valmistukseen oli käytetty laktoositonta kermaa. Se oli sanoin kuvailematon tunne. 'Aha, olenkin sitten saanut taas maitoa.' (M=munaton ja K:sta ei mulla ole harmainta aavistustakaan) Ensin tuli hysteria, sitten itku, sitten paniikki ja kiire terveydenhoitajalle. Suutani kutitti, mutta muita oireita en vielä tuntenut. Terkkarille päästyäni halusin vain adrenaliinia, ja äkkiä. Ei tilanteeni ollut vieläkään huonontunut, mutta tiesin sen huonontuvan. Halusin välttää hengenahdistuksen ja allergisen ihottuman. En halunnut palauttaa mieleeni enää yhtä ainoatakaan muistikuvaa puolentoista vuoden takaisista tapahtumista.
Sain adrenaliinini. Shokki meni melko nopeasti ohi. Ainoastaan adrenaliinin vaikutuksesta tärisin. Tuskin sain pidettyä vesilasia tutisevissa käsissäni. Pelkäsin oireiden palaavan vielä. Tunnin kuluttua aloin jo vähitellen uskoa selättäneeni allergisen reaktion jälleen. Kolmannenkin tunnin päästä kuitenkin tarkkailin itseäni vielä vainoharhaisesti. Luulen, että tarkkailen vielä huomennakin. Voin vain toivoa, että minua ei jossain vaiheessa päivää valtaa sama paniikki kuin viime kerralla valtasi.
Saatuani ensiavun terveydenhoitaja soitti vanhemmilleni. Äitiä emme saaneet kiinni, isä ei päässyt minua millään hakemaan. Seuraavaksi minulle tuli mieleen soittaa poikaystävälleni, mutta mikä hänen puhelinnumeronsa mahtoikaan olla? Minulla kun ei edelleenkään ollut sitä kännykkää... Kokeilimme selvittää numeroa numeropalveluista, mutta niistä emme sitä käsiimme saaneet. Kaivelin muistiani ja muistin kuin muistinkin lopulta numeron ulkoa. Yksi niistä päivän harvoista (joten en jaksa edes riemuita) valopilkuista... Viimeinen ongelmani oli, että poikaystäväni ei voinut soittaa minulle perille päästyään, joten minun oli jollain tavalla arvioita oikea aika, jolloin lähteä häntä vastaan.

Pakko sanoa, että tällainen kokemus kyllä opettaa arvostamaan nykyajan tekniikkaa ja ties mitä! Miten sitä ennen vanhaan pärjättiin? Hatun nostot vaan niille. Seuraavalla kerralla, JOS unohdan puhelimen sängylleni, valitsen mieluummin kotiin palaamisen kuin kouluun lähdön!

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa

Lukion ensimmäiset kaksi päivää takana! En malta odottaa sitä, että pääsemme oppiaineissa kunnolla vauhtiin. Tämä päivä oli hieman puuduttavakin, sillä tunneilla ei muuta tapahtunut kuin että opettajat kirjoittivat istumajärjestyksiä ja kyselivät kesälomakuulumisia sekä käytiin läpi kurssin sisältöä ja mitä kyseinen oppiaine tutkii ja niin edelleen ja niin edelleen. Onneksi päivä oli myös lyhyt ja olin kotona jo puoli kolmelta; aikaisemmin kuin minään arkipäivänä viimeisen kolmen vuoden aikana! Eli vaikka aamut ovat kohdallani järjettömän aikaisia, päivät eivät kuitenkaan torstaita lukuun ottamatta ole pidempiä kuin peruskoulussa.

Jo rehtorin tervetulopuheen jälkeen sain tietää, että luokallani - tai oikeammin ryhmässäni - on sittenkin minulle ennestään tuttu tyttö, ja se jos mikä teki ensimmäisestä päivästä helpomman ja vähemmän jännittävän. Hehkutimme kilvan (mä taidan jatkaa sitä hehkuttamista vielä pitkään, oon niin innoissani) siitä, miten tyytyväisiä olemme lukiovalintaamme. Vaikka 30 kilometrin päässä sijaitseva Turku ei todellakaan ole minulle vieras kaupunki, on mahtavaa nousta aamulla linja-autoon pikkupitäjästämme ja 45 minuutin kuluttua seistä Turun keskustan aamuruuhkassa. Joka päivä. Vain jo se, että näet ympärilläsi enemmän kuin kymmenen ihmistä yhtä aikaa ulkona ollessasi, on valtava ero entiseen. Toiseksi, koulun loputtua voit vain kävellä vajaat kymmenen minuuttia vievän matkan kauppakeskus Hansaan tai suunnistaa mieluiseesi kahvilaan istuskelemaan kavereittesi kanssa. Lukio itsessään ja etenkin lukiorakennuksen ympäristö on mielettömän viihtyisä. Olen päässyt tutustumaan vasta muutamaan opettajaan, mutta he ainakin antoivat itsestään miellyttävän ensivaikutelman. Olen jo nyt sitä mieltä, että koulussa vallitsee hyvä yhteishenki, vaikka kaikki eivät toisiaan tunnekaan. Vanhimmat opiskelijat eivät katso nuorempiaan halveksivasti alaspäin ja erilaisuus hyväksytään ongelmitta - sitä se kai on, kun tulee kouluun, jossa oppilaita on enemmän kuin 300. Täysin epäröimättä voit mennä puhumaan tuntemattoman kanssa ja varmasti saat hymyn vastaukseksi. Rakennuksen edustalla sijaitsee Samppalinnanpuisto, jonka nurmella on upeaa makoilla välituntisin kesäisen lämpimässä säässä. Kaikki on niin erilaista kuin tämän pienen kotikuntani yhtenäiskoulussa!

maanantai 13. elokuuta 2012

Missä se päätetään, kuka saa sen pienen palan onnea?

Huomenna se opiskelijan arki alkaa! Kyllä se ajatus kieltämättä saa perhoset lentelemään vatsassa. Kaikki on uutta; en tunne koulustani juuri ketään, en tiedä missä mikäkin luokka koulurakennuksessa sijaitsee. Tiedän, että on turhaa olla huolissaan sellaisista asioista. Moni lukion aloittava on samassa tilanteessa kanssani. Mutta kyllähän jo pelkästään asun valitseminen ensimmäistä lukiopäivää varten aiheuttaa päänvaivaa.
Joka tapauksessa olen suunnattoman innoissani lukion alkamisesta ja siitä muutoksesta, joka nyt uusiin ympyröihin suunnatessani tapahtuu. Opiskeleminen on ollut mulle aina mielekästä puuhaa, olen pienestä pitäen halunnut koko ajan vain oppia uutta. Täysin vieras opiskeluympäristö mahdollistaa tutustumisen uusiin ihmisiin. Kenelläkään ei ole minusta minkäänlaista ennakkokäsitystä, voin luoda koulutovereilleni kuvan itsestäni täysin omin ehdoin. Lukiossa tulen lisäksi kohtaamaan haasteita, jotka varmasti kasvattavat minua ihmisenä. Olen miettinyt, miten paljon vaativampaa tai itsenäisempää opiskelu on verrattaessa peruskouluun tai miten nyt suhtaudun epäonnistumisiin, jaksanko yhä pitää yllä korkeaa opiskelumotivaatiota. Mutta kun pitää mielessä, että jokainen vastoinkäyminen on eteenpäin matkalla kohti parempaa ihmistä, eiköhän sitä jaksa säilyttää positiivisen asenteen ja olla tekemättä suurta numeroa penkin alle menneestä englannin kokeesta. No, etukäteen nyt on tarpeetonta tuhlata ajatuksia huonoihin koetuloksiin! :D Ne tulevat jos ovat tullakseen. Lupaan jättää taakseni huolet huomisesta! Lupaan olla vaatimatta itseltäni epäinhimillisiä tekoja. Lupaan relata! Teen nämä lupaukset vain itseäni varten. Täältä voin lukea ne aina uudelleen ja uudelleen ja muistuttaa itseäni siitä, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin kympin arvoinen koesuoritus. Tästähän tuli kuolemanvakavaakin vakavampi sepitys niinkin hurjasta aiheesta kuin lukion aloittaminen. :D No, huominen päivä on ainutlaatuinen. Viimeksi tällaista tapahtui, kun aloitin esikoulun vuonna 2002. Hassu ajatus. Huomisesta päivästä on siis otettava kaikki irti ja nautittava uutuuden viehätyksestä, se kun tunnetusti hälvenee nopeasti...

Kesäloman loppuminen ei sureta minua oikeastaan lainkaan. Kesä ei ole ollut mikään unelmien täyttymys. Yhden käden sormin pystyy laskemaan ne päivät, jolloin helteistä on saanut nauttia. Ainostaan kerran koko loman aikana kävin rannalla. Vaikka pilvinen ja sateinen sää jättikin jälkeensä kitkerän jälkimaun, ei se missään nimessä muuta sitä tosiasiaa, että koin myös monen monen monta iki-ihanaa, ratkiriemukasta ja hullunkuristakin hetkeä läheisteni kanssa. Loma on siis kuitenkin kai jälleen tehnyt tärkeimmän tehtävänsä; Tunnen itseni rentoutuneeksi ja valmiiksi aloittamaan taas rankan uurastuksen koulunpenkillä!

Koulun lisäksi myös harrastukset jatkuvat kesätauon jälkeen. Taas on jotenkin yritettävä sovittaa kahdet tanssitunnit sekä piano- ja huilutunnit viikko-ohjelmaan. Ensimmäisenä lukiovuonna jokainen päiväni alkaa varttia yli kahdeksan. Nousen 6.35 bussiin. Pisimmät koulupäiväni päättyvät kymmentä vaille neljä ja hyvällä lykyllä samalle päivälle sattuu vielä 75 minuuttia kestävät tanssiharkat. Olen kotona vasta seitsemän maissa. Iltaohjelma sisältääkin sitten suurinpiirtein vain läksyt ja nukkumaanmenon. Vapaa-aika on todellakin kortilla! No, ensimmäisessä jaksossa vain maanantait venyvät tuonne neljään, muina päivinä pääsen jo puoli kolmelta ja kotona olen jo ennen neljää, onneksi. Suurin muutos on superaikaiset herätykset. En ole mikään aamuvirkku, joten uuteen rytmiin on hetken aikaa totuttauduttava. Täytyykin varmaan lähteä tästä etsimään ylimääräisiä herätyskelloja kaapin pohjalta ja laittaa kaikki ne soimaan huomisaamuksi. Linja-autosta kun ei parane myöhästyä, niitä ei tästä aivan joka minuutti ohi kulje!

perjantai 10. elokuuta 2012

It's deeds, not words, that mean something

Tiedätkö sen tunteen, kun hetki sitten luulit olevasi varma päätöksestäsi, mutta seuraavassa hetkessä kaikki vaihtoehdot ovatkin taas avoinna? Kun enää et tiedäkään, mitä tulisi tehdä tai mihin uskoa? Et enää edes tiedä, mikä on omaksi parhaaksesi? Tiedät vain, että et halua tehdä mitään, mitä jälkeenpäin tulet katumaan.

Miten pelkillä sanoilla voi olla niin paljon voimaa? Eiväthän sanat merkitse mitään. Sanoa voi kuka tahansa mitä tahansa. Teot ovat ne, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Teot puhuvat puolestaan. Voit luvata kuun taivaalta. Mutta vasta se, että saatat astronauttipuvussasi tuntea kuun pinnan jalkojesi alla, merkitsee.

Et voi ikinä elää pelkkien lausuttujen lupauksien varassa. Sinun on omin silmin nähtävä, että toinen on tosissaan. Että toinen ei vain hyväksikäytä heikkouttasi tai hyväuskoisuuttasi. Että toinen ei aja ainoastaan omaa etuaan. Elämää ei kuitenkaan eletä ilman riskinottoja. Joskus sinun on vain kuunneltava sisimpääsi. Senkin uhalla, että se johtaisi sinua harhaan.

maanantai 6. elokuuta 2012

All of my memories keep you near

Keskiviikkona lähdin äitini ja mummini kanssa ajelemaan kohti Tuurin Kyläkauppaa ja Ähtäriä. Varsinainen kolmen sukupolven roadtrip! Keskisiltä löysin itselleni kolme toinen toistaan ihanampaa paitaa sekä urheilutopin, -housut ja kahden kilon painoiset nilkka/ranne"kääröt". On se kauppa kyllä täynnä jos jonkinlaista tavaraa, mutta vaatetarjontaan petyin tällä vierailukerralla. Krääsämarketiksi sitä voisi kutsua. No, Tuurin jätimme taaksemme muutaman tunnin visiitin jälkeen ja navigoimme itsemme Ähtäriin mummini tädin luokse. 84-vuotias Anja-rouva saapui vastaanottamaan yllätysvieraitaan mansikan tahraamine käsineen; hän oli juuri tullut mansikkapellolta. Itse en kyennyt puolta tuntia pidempään urakkaan mansikoiden parissa, sillä alaselkääni alkoi kolottaa kipeästi. Anjan kotipiha oli myös viimeisen päälle laitettu, kukkaloisto oli mitä kaunein ja nurmikko juuri leikattu; Anja kuulemma ajoi nurmikkonsa kaksi kertaa viikossa ja nautti siitä. Kahdeksankymmentäneljävuotias! Samanlainen rautamummo minustakin toivottavasti kehkeytyy!

Kotiuduttuani Etelä-Pohjanmaan reissulta aloin jo pakata matkalle Jyvaskylän suurajoihin. Perjantaina aamukuudelta poikaystäväni ja hänen isänsä saapuivat asuntoautolla pihaamme ja matka kohti Jyväskylää saattoi alkaa. Kahdentoista maissa olimme ensimmäisen pätkän varrella. Ralliautot suhahtivat ohitsemme eikä digikamerallani ollut riittävästi kapasiteettia vangitsemaan niitä hetkiä kunnollisiksi kuviksi. Illaksi ajoimme Jyväskylän keskustaan syömään sekä bongaamaan rallikuskeja Lutakon messukeskus Paviljonkiin. Ainakin oman iltani kruunasi Suvi Teräsniskan esiintyminen kaupungin hämärtyvässä illassa.

Yövyttyämme asuntoautossa metsän siimeksessä jatkoimme lauantaipäivän toiselle erikoiskokeelle. Koska olimme liikkeellä suhteellisen hyvissä ajoin, saimme melko hyvät paikat pienen nyppylän viereltä, jossa ralliautot ottivat hivenen eroa maanpintaan ja tömähtivät takaisin hiekkatielle aiheuttaen kivisateen katsomoon. Ralliviikonloppumme päättyi Ouninpohjaan, johon päättyi myös koko Neste Oil Rally.

Kyseisenä viikonloppuna päättyi muutakin. En aio vuodattaa koko tarinaa tänne teille. Uskon, että ratkaisu johon yhdessä päädyimme oli oikea, vaikka tällä hetkellä siltä ei tunnukaan. Ajoittain haluan yhä perua sanani. Jokainen minuutti tuntuu helvetiltä, mutta kai se ohi menee. Puhelimen piipatessa tekstivistin merkiksi sydämeni jättää lyöntejä väliin. BMW-merkkisen auton ajaessa vastaan suljen silmäni. Kaikki, mitä ympärilläni näen, muistuttaa yhteisistä ajoista. Miksi muistoja ei voi halutessaan sysätä vain sivuun? Miesten vuoksi en halua vuodattaa enää ainuttakaan kyyneltä.