Missä se päätetään, kuka saa sen pienen palan onnea?

Huomenna se opiskelijan arki alkaa! Kyllä se ajatus kieltämättä saa perhoset lentelemään vatsassa. Kaikki on uutta; en tunne koulustani juuri ketään, en tiedä missä mikäkin luokka koulurakennuksessa sijaitsee. Tiedän, että on turhaa olla huolissaan sellaisista asioista. Moni lukion aloittava on samassa tilanteessa kanssani. Mutta kyllähän jo pelkästään asun valitseminen ensimmäistä lukiopäivää varten aiheuttaa päänvaivaa.
Joka tapauksessa olen suunnattoman innoissani lukion alkamisesta ja siitä muutoksesta, joka nyt uusiin ympyröihin suunnatessani tapahtuu. Opiskeleminen on ollut mulle aina mielekästä puuhaa, olen pienestä pitäen halunnut koko ajan vain oppia uutta. Täysin vieras opiskeluympäristö mahdollistaa tutustumisen uusiin ihmisiin. Kenelläkään ei ole minusta minkäänlaista ennakkokäsitystä, voin luoda koulutovereilleni kuvan itsestäni täysin omin ehdoin. Lukiossa tulen lisäksi kohtaamaan haasteita, jotka varmasti kasvattavat minua ihmisenä. Olen miettinyt, miten paljon vaativampaa tai itsenäisempää opiskelu on verrattaessa peruskouluun tai miten nyt suhtaudun epäonnistumisiin, jaksanko yhä pitää yllä korkeaa opiskelumotivaatiota. Mutta kun pitää mielessä, että jokainen vastoinkäyminen on eteenpäin matkalla kohti parempaa ihmistä, eiköhän sitä jaksa säilyttää positiivisen asenteen ja olla tekemättä suurta numeroa penkin alle menneestä englannin kokeesta. No, etukäteen nyt on tarpeetonta tuhlata ajatuksia huonoihin koetuloksiin! :D Ne tulevat jos ovat tullakseen. Lupaan jättää taakseni huolet huomisesta! Lupaan olla vaatimatta itseltäni epäinhimillisiä tekoja. Lupaan relata! Teen nämä lupaukset vain itseäni varten. Täältä voin lukea ne aina uudelleen ja uudelleen ja muistuttaa itseäni siitä, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin kympin arvoinen koesuoritus. Tästähän tuli kuolemanvakavaakin vakavampi sepitys niinkin hurjasta aiheesta kuin lukion aloittaminen. :D No, huominen päivä on ainutlaatuinen. Viimeksi tällaista tapahtui, kun aloitin esikoulun vuonna 2002. Hassu ajatus. Huomisesta päivästä on siis otettava kaikki irti ja nautittava uutuuden viehätyksestä, se kun tunnetusti hälvenee nopeasti...

Kesäloman loppuminen ei sureta minua oikeastaan lainkaan. Kesä ei ole ollut mikään unelmien täyttymys. Yhden käden sormin pystyy laskemaan ne päivät, jolloin helteistä on saanut nauttia. Ainostaan kerran koko loman aikana kävin rannalla. Vaikka pilvinen ja sateinen sää jättikin jälkeensä kitkerän jälkimaun, ei se missään nimessä muuta sitä tosiasiaa, että koin myös monen monen monta iki-ihanaa, ratkiriemukasta ja hullunkuristakin hetkeä läheisteni kanssa. Loma on siis kuitenkin kai jälleen tehnyt tärkeimmän tehtävänsä; Tunnen itseni rentoutuneeksi ja valmiiksi aloittamaan taas rankan uurastuksen koulunpenkillä!

Koulun lisäksi myös harrastukset jatkuvat kesätauon jälkeen. Taas on jotenkin yritettävä sovittaa kahdet tanssitunnit sekä piano- ja huilutunnit viikko-ohjelmaan. Ensimmäisenä lukiovuonna jokainen päiväni alkaa varttia yli kahdeksan. Nousen 6.35 bussiin. Pisimmät koulupäiväni päättyvät kymmentä vaille neljä ja hyvällä lykyllä samalle päivälle sattuu vielä 75 minuuttia kestävät tanssiharkat. Olen kotona vasta seitsemän maissa. Iltaohjelma sisältääkin sitten suurinpiirtein vain läksyt ja nukkumaanmenon. Vapaa-aika on todellakin kortilla! No, ensimmäisessä jaksossa vain maanantait venyvät tuonne neljään, muina päivinä pääsen jo puoli kolmelta ja kotona olen jo ennen neljää, onneksi. Suurin muutos on superaikaiset herätykset. En ole mikään aamuvirkku, joten uuteen rytmiin on hetken aikaa totuttauduttava. Täytyykin varmaan lähteä tästä etsimään ylimääräisiä herätyskelloja kaapin pohjalta ja laittaa kaikki ne soimaan huomisaamuksi. Linja-autosta kun ei parane myöhästyä, niitä ei tästä aivan joka minuutti ohi kulje!

It's deeds, not words, that mean something

Tiedätkö sen tunteen, kun hetki sitten luulit olevasi varma päätöksestäsi, mutta seuraavassa hetkessä kaikki vaihtoehdot ovatkin taas avoinna? Kun enää et tiedäkään, mitä tulisi tehdä tai mihin uskoa? Et enää edes tiedä, mikä on omaksi parhaaksesi? Tiedät vain, että et halua tehdä mitään, mitä jälkeenpäin tulet katumaan.

Miten pelkillä sanoilla voi olla niin paljon voimaa? Eiväthän sanat merkitse mitään. Sanoa voi kuka tahansa mitä tahansa. Teot ovat ne, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Teot puhuvat puolestaan. Voit luvata kuun taivaalta. Mutta vasta se, että saatat astronauttipuvussasi tuntea kuun pinnan jalkojesi alla, merkitsee.

Et voi ikinä elää pelkkien lausuttujen lupauksien varassa. Sinun on omin silmin nähtävä, että toinen on tosissaan. Että toinen ei vain hyväksikäytä heikkouttasi tai hyväuskoisuuttasi. Että toinen ei aja ainoastaan omaa etuaan. Elämää ei kuitenkaan eletä ilman riskinottoja. Joskus sinun on vain kuunneltava sisimpääsi. Senkin uhalla, että se johtaisi sinua harhaan.

All of my memories keep you near

Keskiviikkona lähdin äitini ja mummini kanssa ajelemaan kohti Tuurin Kyläkauppaa ja Ähtäriä. Varsinainen kolmen sukupolven roadtrip! Keskisiltä löysin itselleni kolme toinen toistaan ihanampaa paitaa sekä urheilutopin, -housut ja kahden kilon painoiset nilkka/ranne"kääröt". On se kauppa kyllä täynnä jos jonkinlaista tavaraa, mutta vaatetarjontaan petyin tällä vierailukerralla. Krääsämarketiksi sitä voisi kutsua. No, Tuurin jätimme taaksemme muutaman tunnin visiitin jälkeen ja navigoimme itsemme Ähtäriin mummini tädin luokse. 84-vuotias Anja-rouva saapui vastaanottamaan yllätysvieraitaan mansikan tahraamine käsineen; hän oli juuri tullut mansikkapellolta. Itse en kyennyt puolta tuntia pidempään urakkaan mansikoiden parissa, sillä alaselkääni alkoi kolottaa kipeästi. Anjan kotipiha oli myös viimeisen päälle laitettu, kukkaloisto oli mitä kaunein ja nurmikko juuri leikattu; Anja kuulemma ajoi nurmikkonsa kaksi kertaa viikossa ja nautti siitä. Kahdeksankymmentäneljävuotias! Samanlainen rautamummo minustakin toivottavasti kehkeytyy!

Kotiuduttuani Etelä-Pohjanmaan reissulta aloin jo pakata matkalle Jyvaskylän suurajoihin. Perjantaina aamukuudelta poikaystäväni ja hänen isänsä saapuivat asuntoautolla pihaamme ja matka kohti Jyväskylää saattoi alkaa. Kahdentoista maissa olimme ensimmäisen pätkän varrella. Ralliautot suhahtivat ohitsemme eikä digikamerallani ollut riittävästi kapasiteettia vangitsemaan niitä hetkiä kunnollisiksi kuviksi. Illaksi ajoimme Jyväskylän keskustaan syömään sekä bongaamaan rallikuskeja Lutakon messukeskus Paviljonkiin. Ainakin oman iltani kruunasi Suvi Teräsniskan esiintyminen kaupungin hämärtyvässä illassa.

Yövyttyämme asuntoautossa metsän siimeksessä jatkoimme lauantaipäivän toiselle erikoiskokeelle. Koska olimme liikkeellä suhteellisen hyvissä ajoin, saimme melko hyvät paikat pienen nyppylän viereltä, jossa ralliautot ottivat hivenen eroa maanpintaan ja tömähtivät takaisin hiekkatielle aiheuttaen kivisateen katsomoon. Ralliviikonloppumme päättyi Ouninpohjaan, johon päättyi myös koko Neste Oil Rally.

Kyseisenä viikonloppuna päättyi muutakin. En aio vuodattaa koko tarinaa tänne teille. Uskon, että ratkaisu johon yhdessä päädyimme oli oikea, vaikka tällä hetkellä siltä ei tunnukaan. Ajoittain haluan yhä perua sanani. Jokainen minuutti tuntuu helvetiltä, mutta kai se ohi menee. Puhelimen piipatessa tekstivistin merkiksi sydämeni jättää lyöntejä väliin. BMW-merkkisen auton ajaessa vastaan suljen silmäni. Kaikki, mitä ympärilläni näen, muistuttaa yhteisistä ajoista. Miksi muistoja ei voi halutessaan sysätä vain sivuun? Miesten vuoksi en halua vuodattaa enää ainuttakaan kyyneltä.

En koskaan enää saa sun ihoasi koskettaa

When you love someone but it goes to waste

  Relationship is like standing on wet cement

The longer you stand the more difficult is to leave

And even if you leave, you leave your footprints behind

If someone keeps hurting you time and time again

they will never change as long as you keep letting them

Change yourself and stop allowing them to hurt you

***

The way you treat yourself sets the standard for others 

on how you demand to be treated

Don't settle for anything other than respect

Don't lower your standards to keep anyone

If they're not making you happy

it's time to find someone who does

***

When love is real it doesn't lie, cheat, pretend,

hurt you or make you feel unwanted

It's supposed to be a cure to all your worries

Know your worth

After a while, you learn that you don't need anyone else to survive

No one is ever going to always be there no matter what they promise you

You just have to suck it up and accept it

On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on

Kesäloman viimeistä viikkoa edeltävän viikon edeltävä viikko (siis 3. viimeinen viikko, tuo kuulosti vain dramaattisemmalta) on mennyt kuin siivillä. Alkuviikko meni odotellessa loppuviikolle luvattuja helteitä. Keskiviikkona matkasimme Kemiöön isovanhempieni kesämökille meren rantaan. Sää oli hiostavan kuuma, mutta vihdoinkin kesäinen! Koko loman on pilannut jatkuvat sateet ja pilvipeite, jonka takana aurinko on suurimman osan kesästä lymyillyt. Vähemmän masentava sää olisi saanut omankin mielialani säilymään korkeammalla. Olisi voinut päivät pitkät (Tässä vaiheessa jouduin siirtymään ulkoa sisälle jatkamaan postaukseni kirjoittamista, sillä taivas repesi jälleen.) maata takapihalla bikinit päällä, ahmia kirjoja ja haalia iholle rusketusta. Taisi olla sekin liikaa pyydetty. No joka tapauksessa... Uskaltauduin vihdoin mereen! Voisi jopa sanoa että vesi oli lämmintä. Taisin pulahtaa mereen kymmenisen kertaa saunomisen lomassa. Sen jälkeen uni maittoikin mainiosti. Aamulla heräsin jo seitsemältä, joten pääsin mukaan nostamaan verkkoja. Saaliin muodosti kolmekiloinen hauki (melkoinen vonkale!), kaksi ahventa ja yksi lahna. Muutamia pienempia kaloja tarttui myös pyydyksiin, mutta pappa päätti armahtaa ne raukat. Seuraavassa operaatiossa ei kyllä armopaloja jaeltu. Kylmäverisesti kalat nyljettiin kuoliaiksi. Sisälmykset heitettiin rantakivikkoon lokkien lounaaksi. Onneksi olen kala-allerginen, ei kyllä tehnyt ollenkaan mieli syödä niitä fisuja.

"kuole, kuole, kuole!"

Torstai-iltaa kohden ilma kirkastui jälleen, ja sää oli oikein otollinen FC Inter-FC Twente -jalkapallo-ottelun seuraamiseen Veritas Stadionilla. Kyseessä oli siis matsi jatkopaikasta Eurooppaliigan 3. karsintakierrokselle. Inter oli pelannut hollantilaisen vastustajansa kanssa joukkueiden ensimmäisessä kohtaamisessa Alankomaissa tasapelin, ja nyt 0-0 -tasapelikin olisi riittänyt jatkopaikkaan. Turkulaisjoukkueen peli oli kuitenkin surkeaa ja lopputuloksena Interin 5-0 -murskatappio.

Perjantaina aamuisen kuntopyöräilyn jälkeen suuntasimme viimeinkin kirpputorille lastaamaan tavaroita myyntiin. Viikon kuluttua selviää onko tuottoa tullut, toivottavasti on! Kesätöitteni palkan on määrä kilahtaa ensi viikon aikana tililleni, mutta lisätienistit ovat enemmän kuin tarpeen. Toivotaan parasta! Kotiuduttuani kirppiskeltä ryntäsin takapihallemme x-asentoon ja nautin ihanasta auringonpaisteesta. Aurinkoinen sää jatkui vielä lauantainkin. Valmistauduin aamupäivän Housut pois -musikaalikomediaan lähtöä varten, kunnes juuri ennen autoon istuutumista äitini huomasi, että eiväthän lippumme olleetkaan tämän päivän näytökseen. Varaus olikin tehty vasta ensi viikon lauantaille. Kyllä nauratti, tottakai juuri meille kävi näin!

Viikon aikana olen myös saanut kirjoituspöydälleni jo puolet syksyllä tarvitsemistani koulukirjoista. Olen niiiiiiiin innoissani aloittamisesta lukiossa, uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa. Olen tosissani myös harkinnut muuttamista omilleni kerrostaloasuntoon Turkuun. Aamut eivät olisi ollenkaan niin aikaisia kuin tämänhetkisessä tilanteessani, saisin myös täydellisen rauhan opiskeluun. Lisäksi olen harvinaisen kyllästynyt kotipaikkakuntani pikkuruisiin ympyröihin. Toisaalta kotona itsessään eläminen on helpompaa. En tiedä edes uskaltaisinko asua yksin. Olenkin tainnut päättää miettiä asiaa ensimmäisen lukuvuoden ajan ja mahdollisesti jättää kotikulmat ensi vuonna, kenties jo aikaisemminkin. Kannattaa varmastikin nauttia elämän helppoudesta niin kauan kuin se vain on mahdollista, ja järkevää.

It's hidden in the scars

Edellisessä postauksessa kerroin seuraavassa kirjoittavani maitosiedätyksestä, jota vuoden 2010 syksystä seuraavaan kevääseen saakka kävin läpi. Projekti aloitettiin ihotesteillä, joiden tarkoituksena oli 'varmistaa' allergia ja tutkia erikseen maidon eri ainesosien vaikutus elimistööni. Alkuperäinen tarkoitus oli maidon lisäksi parantaa sietokykyäni myös kananmunaan. Pian saatte kuitenkin selville syyn suunnitelmien muutokseen.
Seuraava TYKS-käynti oli varattu maitoaltistusta varten. Hoitaja pudotti kielelleni tipan raakamaitoa. Suuni kutisi rajusti, mutta vakavampia oireita ei kuitenkaan ilmennyt. Siedätys päätettiin aloittaa pienimmästä mahdollisesta maitoannoksesta.

Altistin elimistöni raakamaidolle päivittäin. Ensimmäisen viikon nautin viisi tippaa nestettä, josta vain kymmenesosa oli maitoa, loput vettä. Siitäkin määrästä kielenkärki alkoi inhottavasti kutita. Varmasti siis ymmärrätte, että olen maidolle todella allerginen. Jokainen suuri annoksen nosto tehtiin TYKSissä valvotuissa oloissa. Sairaala, tieto siitä että apu olisi lähellä jos jotakin tapahtuisi, rauhoitti minua. Olisin halunnut matkustaa Turkuun joka kerta, jokaista maitotippaa varten.

Jo ensimmäisenä päivänä olin kauhistellut nopeaa annosten nostotahtia. Määrä kaksinkertaistui aluksi viikon välein, myöhemmin kahden viikon. En voinut ymmärtää, miksi annosta oli nostettava niin tiuhaan tahtiin ja kerralla niin paljon. Halusin kuitenkin uskoa, että tämän tutkimuksen kehittäjä olisi minua viisaampi.

Vähitellen luottamukseni koko siedätyssysteemiä kohtaan alkoi kasvaa. Maitoannos kasvoi hyvää vauhtia, olin jo siirtynyt laimennetusta maidosta pelkkään maitoon. Join 5 millilitraa maitoa joka päivä. Kahden viikon jälkeen annoksen oli jälleen määrä tuplaantua. Minua pelotti ja olin epäluuloinen. 10 millilitraa ei kuitenkaan sairaalassa saanut aikaan edes suunkutinaa. Olin riemuissani. Seuraavana päivänä epäluulo heräsi kuitenkin taas, ja otin kotona maitoa 7 millilitraa. Hoitaja oli kehottanutkin ottamaan hieman takapakkia, jos siltä tuntui. Seuraavana päivänä ajattelin kuitenkin kykeneväni sietämään tuon 10 millilitraa ja heitin sen alas kurkustani ennen lähtöäni koulun liikuntakerhoon. Pesäpallopelin aikana tunsin hengittämisen vaikeutuvan vähitellen. Yritin yskiä ja ottaa syviä hengenvetoja, mikään ei auttanut. Menin kentän reunalle istumaan ja yritin rauhoittua. Ei mitään muutosta. Soitin isälleni. Kerroin, että hengittäminen tuntui vaikealta ja että minua pelotti. Isäni oli juuri lähtenyt kotoa aikeissaan käydä kaupassa. Onnekseni olin soittanut riittävän aikaisin, eikä hän ollut ehtinyt vielä pitkälle.

Kotiin päästyäni olin paniikissa. Hain astmapiipun ja vedin jauhetta henkeeni. Se auttoi vähän. Tärisin ja ihoani kutitti. Pian kasvoni saivat tulipunaisen värin. Käsivarsiani peitti allerginen ihottuma. Kiirehdimme autoon ja kohti lähimpää auki olevaa terveyskeskusta. Isä ohjasi toisella kädellään autoa, toisessa piteli adrenaliinipiikkiä siltä varalta, että tilani huononisi äkillisesti.

Matka kesti vartin, jonka aikana yritin hengittää rauhallisesti sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Mitään muuta en varmaan ajatellutkaan. Päästyämme terveyskeskukseen minut otettiin kiireellisesti sisään. Oikeaan olkavarteeni pistettiin adrenaliinia, vasempaan kortisonia. Minulla oli kylmä, tärisin ja olin uupunut. Makasin hoitopöydällä vilttiin kääriytyneenä, ja vähän väliä verenpainetta ja muita arvoja mitattiin. Päässäni pyöri vain ajatus: "Haluan lopettaa siedätyksen. Enää ikinä en koske maitoon." Halusin kotiin.

Seuraavana päivänä menin kouluun normaalisti. Olin nukkunut yöni hyvin, huolestuneen poikaystäväni vierellä. Olin tavallaan helpottunut, siedätys oli ohi. Lopputuloksesta huolimatta. Koin oloni normaaliksi, edellisen päivän tapahtumat halusin vain unohtaa. Mutta...
Ensimmäisellä oppitunnilla tunsin hengitysteiden umpeutuvan ja kielen turpoavan. Pyysin itku kurkussa opettajalta luvan poistua terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja tuntui menevän paniikkiin minun astuessani huoneeseen hengitys vinkuen. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että näet toisen ihmisen panikoivan tilasi vuoksi. Yritä siinä sitten rauhoittua, kun ammattilaisellakaan ei tunnu ruiskut edes pysyvän käsissä.

Sain (kuin sainkin) jälleen adrenaliinipiikin. Tunsin olevani riippuvainen siitä tunteesta. Adrenaliini leviää elimistööni, olen turvassa. Voisinko enää koskaan elää ilman sitä tunnetta? 

Äitini hälytettiin paikalle ja siirryimme koululta kahden kilometrin päässä sijaitsevaan terveyskeskukseen. Lääkäri oli ehdottoman varma siitä, ettei reaktioni voinut olla seurausta edellispäivän maitoaltistuksesta. Altistuksesta oli kulunut jo lähes vuorokausi, ei se voinut olla mahdollista. Olin kehittänyt kaiken mielessäni. Hengitysvaikeudet, kaiken. Mihin kaikkeen mieleni vielä kykenisi?

Sain loppupäivän vapaaksi koulusta. Minua pelotti olla kotonakin. En halunnut olla yksin. Pelkäsin olla yksin. Pelkäsin itseäni.

Vaikka itse koen, että maitosiedätys vain pahensi tilannettani, siedätys on saavuttanut loistaviakin tuloksia. Kahden desilitran päivittäinen maitoannos on saavutettu ja siedätyksen loputtua tuota sietomäärää on ylläpidetty päivittäin esimerkiksi purkillisella jogurttia. Minun kohdalleni osui täydellinen epäonnistuminen. En uskalla edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos lusikoisin jogurttipurkin suuhuni. Siedätyksestä vastaava lääkäri kehotti minua aloittamaan prosessin alusta syömällä päivittäin palan maitoon tehtyä leipää. Maito sellaisessa muodossa voisi aiheuttaa lievempiä allergisia oireita. Mutta en mä uskaltanut tai halunnut palata siihen pelkotilaan. Lisäksi lääkäri epäili muun muassa koivun siitepölyn voimistaneen reaktiotani maitomäärään tuona viimeisenä siedätyspäivänä. Poikaystävälläni oli tuohon aikaan kissa, ja kissoille olen myös erittäin allerginen. Altistin siis jokaisena päivänä siedätyksen aikana itseni myös kissalle, mikä mahdollisesti vaikutti myös elimistöni reaktioon sen kohdatessa maitoa. Itse pidänkin todennäköisempänä sitä, sillä tänä keväänäkään en huomannut oireilevani ollenkaan vaikka siitepölyn määrä oli suurin moneen vuoteen. Yhtä hyvin voi olla, ettei kummallakaan edellä mainitulla asilla ollut merkitystä maitosiedätyksen kannalta ja elimistöni ei vain yksinkertaisesti kestänyt tuota kymmentä millilitraa toistamiseen. Ihmettelen kieltämättä kyllä sitä, ettei samainen annos sairaalassa tuntunut missään. Muistelen ainakin nauttineeni kotona täysin samaa maitoa kuin TYKSissäkin. Voiko olla, että loin itse koko anafylaktisen shokin? Olen mä sitä pohtinut. En kuitenkaan usko niin tapahtuneen, sillä uskoin vankasti sietäväni sen maitomäärän, en pelännyt shokkia. Enkä millään usko kyenneeni vain pelokkaan mielen voimalla aiheuttamaan ihottumaa tai kasvojen luonnotonta punoitusta. Sitä, mikä tekijä tai mitkä tekijät yhdessä laukaisivat tuon allergisen reaktioni, en saa koskaan tietää.

Vielä kirjoittaessanikin yllä olevaa tekstiä minun oli vedettävä muutaman kerran syvään henkeä. Se kamala, maidon maku puski suuhuni ja tunsin kieleni kutiavan. Niin syvät haavat siedätys minuun jätti. Niin tosissani koen. Haavat, jotka ajan ja hyvien kokemusten myötä arpeutuvat. Lähes viisitoista vuotta olin ennen siedätystä kasvattanut luottamusta muihin ihmisiin, hälventänyt pelkoa, joka syömisen yhteydessä minut aina valtasi. Koko urakka oli aloitettava alusta. Yhä tänäkin päivänä, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta, suren sitä, miten siedätys kykeni minut henkisesti romuttamaan. Tuntuu ja kuulostaa hullulta. Ehkä itsekkäältäkin. Tiedostan sen. Joku toinen ei ehkä kokisi tätä kaikkea näin raskaasti. Mutta mä koen. Enkä voi sille mitään. En todellakaan haluaisi tuntea näin. Joskus pelkään, että maito ei tyytynyt jättämään jälkiä vain psyykkeeseeni, vaan myös elimistööni. Järkeiltyäni tovin tajuan kuitenkin, ettei se voi olla mahdollista. Kai.

Kirjoitin aiheesta Arpeni-nimisen aineenkin äidinkielentunnilla ja aloin yhtäkkiä vain itkeä hysteerisesti opettajan ja luokkatovereitteni läsnäollessa. Enää aihe ei itketä. Tuntemusten jakaminen ja sanoiksi pukeminen auttaa ja nopeuttaa haavojen arpeutumista. Se vain on totuus. Toivon mukaan vähitellen opin suhtautumaan maitoallergiaani löyhemmin, ymmärtämään sen, että, kun apua on saatavilla, minulla ei ole mitään hätää. Maailmassa on isompiakin ongelmia. Joskus koenkin pelostani syyllisyyttä; ei minulla ole oikeutta tehdä tällaisesta asiasta näin suurta numeroa. Allergiat ovat kuitenkin suhteellisen mitättömiä haasteita verrattuna esimerkiksi moniin sairauksiin. Haluan rohkaistua, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nauttia elämästäni täysillä ennen kuin se on liian myöhäistä. Jos usko ja luottamus eivät riitä, pidän nälän loitolla vaikka pelkällä näkkileivällä!